Artikkelit

Tästä löydät valittuja Tony Dunderfeltin artikkeleita ja kiinnostavia linkkejä:

  • Tonyn blogi Umami.fi:ssä
  • Kiitorata vai kotipesä
  • Psykologiasta psykosofiaan:
    Yksilöllisyyttä etsimässä
  • Psykologiasta psykosofiaan:
    Kokemuksesta tiedostamiseen
  • Psykologiasta psykosofiaan:
    Ajattelun maailma
  • Psykologiasta psykosofiaan:
    Tahtomisen luova voima
  • Transmoderni ihmiskäsitys
  • Psykologia ja henkinen tietoisuus
  • Intuitio
    (HS 17.9.2007)
  • Sisäisyys on valoa
    (Uusi Safiiri 1/2006)
  • Linkit uusiin lehtijuttuihin
  • Linkit toisiin kiinnostaviin kotisivuihin

ET, marraskuu 2006

Teksti Minna Takkunen

50 + parisuhde

Kiitorata vai kotipesä

Kun aikuistuvat lapset ja uran luominen eivät enää määrää elämän ensisijaista rytmiä, ajan käyttämisessä ja yhdessä olemisessa koittaa uusjaon paikka. Psykologi Tony Dunderfelt rohkaisee etenemään parisuhteessa senioriteetin ennakkoluulottomalla voimalla.

Teatteriliput odottavat pöydällä. Inkeri asettelee huivia kaulalleen. Samaan aikaan Pertti kääntää sohvalla kylkeä ja vaihtaa kanavaa. Tänäkin iltana on päätetty viettää iltaa omilla tavoilla. Ovella Inkeri kääntyy vielä katsomaan sohvan suuntaan. Milloin lähdimme viimeksi yhdessä ulos? Kuka tuo mies on?

Inkeristä on mukavaa antaa maailman avartua, mutta Pertti tuntuu käpertyvän yhä enemmän sohvalle. Tai harrastaa aikaavievää pelaamista.

Pertti ja Inkeri voisivat tehdä vaihtarit, osallistua toiselle tärkeisiin asioihin, sitoutua yhdessä tekemiseen: jos lähdetään ulkomaanmatkalle tai teatteriin, mennään kimpassa myös erämaamökille ja golfkurssille.

Mutta entä jos saappaat osoittavat liiaksi eri suuntiin?

Jos koti näyttää ja tuntuu paikalta, jossa kaksi omaa elämäänsä elävää ihmistä sattuu asumaan saman katon alla, voi olla paikallaan päivittää olettamukset toisesta tiedoksi.

Milloin viimeksi on keskusteltu ajan kanssa? Mitäs se toinen taas halusikaan? Entä mitä minä itse haluan ja tarvitsen, nyt?

Tarpeiden kartta esille

- Tarpeet vievät miehen ja naisen yhteen, psykologi Tony Dunderfelt sanoo. Parisuhteessa tyydytetään mm. läheisyyden, turvallisuuden, seksin, arvostuksen, hauskuuden ja elämän hallinnan tarpeita.

Seksuaalisen vetovoiman katoaminen suhteesta johtaa Dunderfeltin mukaan usein tasapainottelemiseen tarpeiden tyydyttämisen kanssa. - Tällaisessa tilanteessa on vaarana suhteen harmaus ja liika tinkiminen omista toiveista, mikä taas voi johtaa yksisilmäiseen omien oikeuksien ottamiseen, "teen sitten ihan mitä haluan" -ajatteluun.

Tarpeiden rehellinen tarkasteleminen voi olla parisuhteessa kipeä, mutta helpottava paikka. Jokainen toteutunut asia tuo lisähevosvoimia moottoriin, kun julkituomattomat tarpeet taas ovat energiasyöppöjä.

- Itsensä panttaaminen ja muiden odotuksiin keskittyminen on tässä iässä turhaa. On olennaista tajuta, että enää ei tarvitse käyttäytyä vanhempien mieliksi tai palvella yhteiskuntaa kuten nuorempana.

Eikä toteutumattomia tarpeita ole välttämättä hyväksi kätkeä myöskään puolisolta. Toista ei haluaisi satuttaa, mutta valheessa eläminen satuttaa vielä enemmän. Sisäinen kokemus säilyy, vaikka sitä yrittäisi tukahduttaa, oli sitten kyseessä halu asua yksin tai mikä tahansa muu asia.

Vaikka tarpeiden ilmaiseminen voi tuntua vaaralliselta, on hyvä muistaa että toisen reaktioita ei voi etukäteen arvata.

- Usein käykin niin, että kun pitkään piilossa kasaantuneet tarpeet ja toiveet tuodaan esille, ne eivät tulekaan kumppanille yllätyksenä. Toinen on jo aavistanut, missä mennään. Puolisoiden tarpeet voivat osoittautua jopa toisiaan täydentäviksi.

Ydinminän voimistuva ääni

Kun huomion ja energian voi suunnata kodin ulkopuolelle, on tilaisuus toteuttaa sisäistä elämäntehtävää. On aikaa ja tarmoa kirjoittaa, opiskella, perustaa vuosikausia unelmahaamuna kummitellut yritys tai lähteä maapallon ääriin auttamaan toisia.

Vaikka kyse on sinänsä myönteisestä ilmiöstä, maailmoja syleilevän kutsumuksen seuraaminen saattaa yllättää kumppanin.

- Ydinminästä kumpuava tarve seurata kutsumustaan voi laittaa parisuhteen palapelin kokonaan uusiksi. Itsensä kehittämisessä ja yksilöitymisessä etenkin naiset saattavat helposti mennä yli niin, että parisuhde jää pahasti taka-alalle. Väitän, että monien hyvien miesten oikeutetut tarpeet jäävät tällaisessa tilanteessa huomiotta, Dunderfelt sanoo.

- Miesten kotona viihtymisen, urheilun töllöttämisen tai seksin tarpeet voivat olla yksioikoisia, mutta entä sitten? Yhteiskunnan ja naisen määritelmiä siitä, mitä saa haluta, arvostetaan usein enemmän, Dunderfelt huomauttaa.

Jos Pertti kaipaa kodin lämpöä, mutta kotona odottaakin kylmä liesi, on arvioitava uudelleen, kuinka paljon kumppanit tarvitsevat toisiaan. Inkerin on hyvä pitää Pertti ajan tasalla siitä, missä mennään: että ristiin menemisistä voidaan keskustella - ja samalla osoittaa hellyyttä Perttiä kohtaan.

Elvytä toteutumattomat tavoitteet

Toiseen ei voi väkisin kaataa innostusta. Miksei Pertti sitten saisi vaikka maata kaikessa rauhassa sohvalla? Dunderfeltin mielestä passivoituminen kertoo omaa tarinaansa.

- Passiivisuuteen ja kiinnostusten katoamiseen on aina jokin syy. Taustalla voi olla lyöty mies, joka kokee epäonnistuneensa työssä tai on lamaantunut esimerkiksi sairauden yllättämänä. Olen aivan varma, että se sohvalla makaajakin haluaisi olla jostakin innostunut, jossakin asiassa paras.

- Mies voisi kaivella päivänvaloon nuoruuden tavoitteitaan ja haaveitaan, kaikkea sitä mikä kumpusi itsestä ja synnytti joskus kipinää. Motskarihaave voi olla kulunut vertaus, mutta sen taustalla oleva palo on aito.

Vuosien kuluessa on saattanut joutua mukautumaan esimerkiksi työnantajan vaatimuksiin niin paljon, että omat halut ovat painuneet näkymättömiin. Itsessä piilossa oleviin, toteutumattomiin ideoihin on sitoutunut aitoa energiaa. Jossain odottaa tekemätön matka tai rakentamaton mökki.

Innostuminen on yhteydessä omaan sisäiseen tyytyväisyyteen, mutta myös kumppaniin ja parisuhteeseen: on helpompi olla kiinnostunut toisesta, jos tämä on kiinnostunut elämästä. Liekki tarttuu.

Irti turhasta tyytymättömyydestä

Tarpeita kartoitettaessa on hyvä tarkistaa oma, jatkuva perustyytymättömyys.

- Usein juututaan jauhamaan samoja tarpeita. Halutaan lisää rahaa tai ihmissuhteita, vaikka niitä jo olisi riittävästi. Psyyken luonteeseen kuuluu helposti puutteisiin, vikoihin ja kipuihin kiinnittyminen.

Elämän epätäydellisyyden ja sen hyväksyminen, että kaikkea haluamaansa ei voi saada, vapauttaa keskittymään siihen, mihin voi oikeasti vaikuttaa. Elämä voi olla hyvää, vaikka on asioita, jotka pännivät.

Halujen toteuttamisen ohella voisi myös harjoitella kiitollisuutta siitä, mitä jo on, ettei saman levyn pyöriminen turhaan estäisi näkemästä metsää puilta.

Mikä olisi toimivinta ja parasta - meillä?

- Ytimessä on kysymys siitä, mitä uusi tilanne vaatii. Mikä toimii juuri meidän suhteessamme? Mikä on jännittävintä ja parasta, mitä nyt voisi tapahtua?, Dunderfelt maalaa.

- Sen murehtiminen, mitä muut ajattelevat, on yllättävän iso jarru. Kuitenkin on niin, että toiset eivät jaksa tovia pitempään paheksua muita, koska omat ongelmat vievät valtaosan ajatuksista.

- Yhteiskunta vaalii sitkeästi ajatusta koko elämän kestävästä suhteesta, vaikka avioeroja on paljon. Avioero koetaan sosiaalisena syntinä. Erilleen ajautumista tapahtuu luonnostaan, ja silti sitä on vaikea hyväksyä.

- Todellisuudessa ihmiset ovat jo luoneet erille ajautumisen ratkaisuksi erilaisia käytäntöjä, joita ei aina kuuluteta julkisesti. On esimerkiksi keskinäinen tieto ja hyväksyntä molempien omista rakastajista, vaikka asutaan vielä yhdessä, tai asutaan eri paikoissa ja tavataan silloin tällöin. Rytmit ovat voineet eriytyä niin, että myös yksin oleminen voi toimia.

- Kehottaisinkin kaiken kaikkiaan senioriteetin voimalla kyseenalaistamaan totutut kuviot ja unohtamaan sen mitä muut tekevät, Dunderfelt rohkaisee. - Kypsään ikään liittyy iso ilo siitä, että on aiempaa vapaampi ja rohkeampi toimimaan sisäisen kokemuksensa mukaisesti.

Kun yhteisessä rytmissä on säröä:

- uskaltaudu keskustelemaan kumppanisi kanssa puhtaalta pöydältä siitä, mitä kumpikin haluaa

- kysy ja vastaa rehellisesti: kumppanisi reaktiot voivat yllättää myönteisesti

- ideoikaa, mikä olisi parasta, mitä muuttuneessa tilanteessa voisi tapahtua

- kysy itseltäsi, mitä toisen tarpeita voisin nyt tukea

- muistele ja mieti, mitä toteutumattomia tavoitteita voisin nyt vapauttaa kaapista

- tarkista, mitkä tutut tyytymättömyyslevyt pyörivät lautasella turhaan

1 minuutin harjoitukset: eroon turhasta tyytymättömyydestä

Ideana on irrottaa mieli vanhojenlevyjen jauhamisesta ja suunnata se havainnoimaan toisenlaisista kulmista.

Psyyke kiinnittyy puutteisiin ja vikoihin, mutta sitä voi harjoittaa huomaamaan uudenlaisia kohteita. 30 - 60 sekuntia riittää. Huomaa, että kyse ei ole päälleliimatusta positiivisesta ajattelusta, vaan mielen valmentamisesta. Harjoituksen jälkeisessä mielentilassa kumppanin kanssa keskusteleminen saa uuden pohjavireen.

Harjoitus 1. Ota paperia ja kynä. Istu rauhassa johonkin huoneeseen, vaikkapa keittiöön, katsele ympärillesi ja kirjoita ylös 10-15 konkreettista omistamaasi asiaa: "20 haarukkaa, 15 juomalasia, 12 syvää lautasta" jne. Mitä kaikkea hyvää sinulla onkaan keittiössä? Mitä kaikkea hyvää sinulla on muussa elämässä? Mitä kaikkea voisi olla?

Harjoitus 2. Mieti ja unelmoi mielessäsi jostakin sellaisesta jota sinulla jo on, esim. tyyliin: "Voi kun minulla olisi mies, joka osaisi korjata vuotavat hanat", "Olisipa minulla kolmen huoneen ja keittiön asunto" tai "Voi kun olisi kaksi mukavaa lasta", vello ja kärsi vähän aikaa tämän "puutteen" kanssa - ja herää äkkiä huomaamaan, että "No mutta, minullahan on..." Ideana on jälleen se, että psyyke orientoituu itsestään kertomaan meille siitä, mikä on huonosti tai mitä puuttuu, minkä jälkeen se voidaan houkutella näkemään toisenlaisessa mielentilassa.

Harjoitukset Tony Dunderfeltin teoksesta "Voimavarana itsetuntemus", Kirjapaja, lokakuu 2006.

PSYKOLOGIASTA PSYKOSOFIAAN I
- YKSILÖLLISYYTTÄ ETSIMÄSSÄ

Humanistisen, ihmisläheisen psykologian keskeisiä käsitteitä ovat yksilöllisyys ja kokemuksellisuus, tietoisuus ja tiedostaminen, yhteisöllisyys ja sosiaalinen tahto ja inhimillinen (sekä yksilöllinen että ihmiskunnallinen) henkinen kehitys. Kaikki asioita, jotka maallikoidenkin mielestä ovat elämässä arvokkaita ja tärkeitä.

Joskus on hyvä pysähtyä pohtimaan mitä näiden sanojen ja termien takana oikeastaan piilee elämyksellisesti, psykologisesti. Esimerkiksi "yksilöllisyys" ja "yksilöllisyyden kunnioittaminen" kuullostavat hyvältä, mutta mitä oikeastaan sillä tarkoitetaan? Tai "tiedostaminen"? Onko se sama asia kuin ajatteleminen - voisiko se myös olla tuntemista? Ja mitä tahto on, miten se mahdollisesti eroaa haluamisesta ja tarpeista? (Pappi ei kysy kirkossa "haluatko, tai tekisikö sinun mieli" mennä naimisiin, vaan "tahdotko"....)

Lähestymistapani on psyko-sofinen, eli psykologisten ilmiöiden tarkastelu, holistisen, kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen kannalta. Tässä kirjoituksessa paneudun persoonallisuuden olemukseen ja seuraavissa artikkeleissa käsittelen mm. ajattelua (tiedostamista), tunteita (kokemuksia) ja tahtoa (tarpeita).

PERSOONALLISUUDEN ULOTTUVUUDET

Psykologiaan ja ihmiseen liittyviä sanoja käytetään yleensäkin yhteiskunnassamme hyvin epämääräisesti ja sekavasti. Aihe onkin mitä vaativin: Mitä on ihminen? Joten seuraava esitys on vain yksi näkökulma aiheeseen, mutta toivottavasti uusia ja ennenkaikkea kirkkaita ajatuksia herättävä.

Ihmisen olemusta on mahdotonta kuvata yhdellä sanalla, tai yrittää puristaa yhden tieteenlajin tai filosofian aihepiiriksi. Ihmisen persoonallisuus on moniulotteinen, ns. holistinen kokonaisuus. PERSOONALLISUUS kuvaa ihmisen fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja henkistä kokonaisuutta ja sen sisällä on monta eri minuutta.

FYYSINEN MINÄ (kehollisuus) kuvaa suhdettamme omaan fyysiseen kehoomme. Lapsella muodostuu varhain itsestään ns. kehonkuva, jonka avulla hän kokee oman kehonsa rajallisuuden suhteessa ympäristöönsä. Hän muodostaa erilaisia tuntemuksia ja myöhemmin ajatuksia siitä, miten keho toimii, onko siinä mukava olla vai ei ja miten oman kehon kanssa voisi tulla toimeen. Tutustuminen fyysiseen minään jatkuu koko elämän, esimerkiksi ikääntymisen biologiset rytmit tuovat uutta ihmeteltävää aikuisuuden eri vaiheissa.

KASVATETTU MINÄ (oppiminen) muodostuu lähinnä lapsuudessa ja nuoruudessa, jolloin lapsi ottaa sisäänsä paitsi isän ja äidin antamaa ruokaa myös heidän välittämiä vaikutuksia. Ja vanhempien antamien vaatteiden lisäksi, jokainen meistä pukee päällensä kasvatusympäristömme asenteita, käyttäytymismalleja, tunneilmaisuja ja tavoitteita elämälle. Tätä persoonallisuuden ulottuvuutta on ansiokkaasti tutkittu psykologiassa. Yksityiskohtaisesti on kuvattu miten ihmisen minäkäsitys (kuva itsestä) muodostuu, miten opittu omatunto kehittyy (ns. yliminä), miten sisäistämme isän ja äidin ja lähisuvun aatemaailman ja miten persoonallisuutemme saa lähtemättömät vaikutukset lapsuutemme ja nuoruutemme tunnemaailmasta.

KULTTUURI MINÄ (perinteet) sisältää erityisesti kansalaisuutemme, eli oman kulttuurimme erityispiirteitä. Tähän kuuluu myös lähi elinympäristömme vaikutus; karjalainen, lappalainen, hämäläinen ja espoolainen ovat hieman kuin "eri maata". Joskus myös eiralaisella tai kalliolaisella voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, vaikka molemmat asuvat Helsingissä. Kulttuuriminäämme vaikuttaa myös se "alakulttuuri" johon samaistumme. Oopperan ystävät voivat joskus tuntea itsensä vieraaksi bluesklubilla, tai koiraihminen ei koe paljon yhtäläisyyksiä kissaihmisen kanssa. Kulttuurit muokkaavat siis persoonallisuuttamme, jotakuta vahvemmin kuin toista, joskus enemmän kuin haluaisimme myöntää.

SOSIAALINEN MINÄ (rooli) kehittyy kukkaansa vasta nuoruudessa ja aikuisuudessa. Opiskelemme, teemme töitä, liitymme yhdistyksiin ja seuroihin ja löydämme itsemme erilaisista rooleista. Aikuinen ihminen liikkuu elämässään ainakin 8-10 roolissa: mies, isä, aviomies, veli, (vanhempiensa) lapsi, puheenjohtaja, insinööri, tiimin vetäjä, "kuumakalle", tennistaituri.....Rooleista ei koskaan pääse irti, olemme niin "uppoutuneet" sosiaalisiin yhteyksiin. Rooli on sinänsä neutraali termi, mutta se voi "jäädä päälle", jolloin ihmisellä on vaikea liikkua roolista toiseen ja olla tilanteiden mukaan joustava, vaikkapa vaihtaa opettajattaren roolista aviovaimon rooliin.

Nämä neljä persoonallisuuden ulottuvuutta ovat melko itsestäänselviä. Persoonallisuuteemme kuuluu kuitenkin myös vielä kaksi ertittäin tärkeätä ulottuvuutta, jotka eivät ole palautettavissa edellisiin.

TEMPERAMENTTI (luonne) on tapa reagoida ulkoisiin tai mielen sisäisiin ärsykkeisiin. Se on ihmisen tapa ja tyyli tuoda omaa yksilöllisyyttään esiin. Temperamentti perustuu hyvin pitkälle biologisen järjestelmämme, kuten hermojärjestelmämme toimintaan, eli se on se osa persoonallisuudestamme, joka on selkeästi geneettistä perua. Lapsen perustemperamentti (vilkas, rauhallinen, hidas, voimakastahtoinen) voidaan kokea jo äidin mahassa. Se muuntuu kasvatuksen myötä ja joskus elämänkulussa, mutta temperamentti on kuitenkin melko pysyvä lapsuudesta saakka. Steinerpedagogiikan käsitys neljästä perustemperamentista vastaa hyvin pitkälle modernia psykologista tutkimusta.

YKSILÖLLISYYS (ydinminä) on sitten vihdoin se "varsinainen minuus". Eli silloin kun puhutaan ihmisen ainutlaatuisesta yksilöllisyydestä, tai jopa "sielusta", tarkoitetaan tätä osaa tai ulottuvuutta persoonallisuudesta. Yksilöllisyys kasvaa ja kehittyy esiin läpi koko elämän, mutta samalla se, paradoksaalisesti, on myös aina olemassa. "Minä OLEN" on kielellisesti tarkin ilmaisu tästä jokaisen ihmisen ydinolemuksesta. Olen läpi elämäni oma itseni, lapsena edellisten persoonallisuuteni muiden osien peittämänä, aikuisena selvästi ja juridisestikin itsenäinen, vastuullinen ja vapaa. Yksilöllisyys toteutuu itse-tietoisuuden myötä, eli kun meillä on kyky katsoa ja kokea minuudestamme käsin psyykkeemme muita puolia. Ydinminä ilmenee paljaimmillaan läsnäolevana, henkisenä tietoisuutena.

Ainakin tällaisista ulottuvuuksista on kysymys kun puhutaan minuudesta ja yksilöllisyydestä. Näin paperilla luettuna asia voi tuntua kaavamaiselta, mutta elävässä elämässä ei tietysti ole näin tarkkoja rajoja "osien" välillä. Arkisesti olemme erilaisten minuuksien luoma persoonallinen kokonaisuus.

POHDINTAA PERSOONALLISUUDESTA

Mitä hyötyä tasojen erottelemisella voisi olla? Ainakin se, että keskustelu tulee selkeämmäksi kun tajuaa mistä minuudesta kukin puhuu. Myös oman itsensä tunteminen helpottuu kun osaa erottaa itsessään erilaisia minuuden tasoja. Varsinkin temperamentti, kasvatettu minä ja ydinminä menevät ihmisillä usein sekaisin.

Temperamentti vastaa kysymykseen "miten" ihminen toimii. Se antaa elämällemme mausteen ja värin. Temperamentista käsin reagoimme maailmaan, ennen kuin persoonallisuutemme muut osat ehtivät mukaan. Esimerkiksi aktiivinen ulospäinsuuntautuva lapsi on jo viitannut ja alkanut puhua ennen kuin rauhallisempi introverttisempi lapsi on mielessään prosessoinut mistä on kysymys ja kannattaako hänen ylipäätänsä vastata! Vilkas lapsi tietää sosiaalisella ja kasvatetulla minällään, että pitäisi hillitä itsensä, mutta kun vaan ei voi. Rauhallinen lapsi on kyllä kuullut, että tulisi olla rohkea, mutta käsi ei vain nouse.

Kasvatuksen kautta voimme muokata lapsen temperamenttia, toistuvien oppimiskokemusten kautta lapset pystyvät laajentamaan temperamenttireaktioitaan. Samalla lapsi rakentaa vuosien mittaan kasvatettua minäänsä sisäistämällä ympäristönsä normeja, sääntöjä, käyttäytymistapoja sekä herkästi matkimalla vanhempiensa ajatustapoja ja tunneilmaisuja. Temperamentti tulee selvästi biologiastamme annettuna, kasvatettu minämme ympäristöstämme opittuna. Perheen kahdella lapsella voi olla hyvin samanlainen kasvatettu minä, mutta selkeästi erilainen temperamentti.

Mitä sitten jää jäljelle ydinminälle ja mistä se "tulee"?

Ydinminä vastaa kysymykseen "kuka" sinä olet tai kuka minä olen. Vaikka kahdella lapsella on samanlainen temperamentti ja he ovat kasvaneet hyvin samanlaisissa oloissa, niin he ovat kuitenkin kaksi erilaista ydinminää, yksilöä. Tämä on tietyllä tavalla nykyään itsestäänselvää, mutta kuitenkin ydinminän radikaalisti erilainen olemus suhteessa muihin persoonallisuuden osiin jää monille ihmisille hämäräksi.

Vaikka miten puhutaan yksilöllisyyden tärkeydestä ja jokaisen lapsen ainutlaatuisen minuuden kunnioittamisesta, niin kuitenkin ajatellaan, että tämä minuus on geneettinen tai sitten jollain tapaa kaikkien elämänkokemusten yhteen ynnätty summa tai perimän ja ympäristön yhteistyön "tuote". Näin ei kuitenkaan ole, itse yksilöllisyyden ilmiö osoittaa sen.

Identtisillä kaksosilla on identtinen perimä ja (oletamme nyt näin) he ovat kasvaneet samassa perheessä. Kuitenkin he ovat selkeästi kaksi eri yksilöä. Näin on juridisesti, länsimaisen oikeustajun mukaan. He näyttävät samanlaisilta, heillä on samanlainen temperamentti ja samantapainen kasvatettu minä, mutta he elävät kaksi erilaista elämänkertaa (vaikka joksus yllättävän samankaltaisen). Tuleeko tämä tosiaan siitä, että he ovat aistineet maailman kahdelta eri suunnalta, kahdesta eri kehosta käsin?

Yksilöllisyyden ilmaisut ovat palautettavissa perimän ja ympäristön vuorovaikutukseen (elän aina jossain sosiaalisessa yhteydessä tällä keholla), mutta yksilöllisyyden olemus, sen perusidea (ainutlaatuisuus) ei. Ydinminän ilmenemiseen tässä elämässä on välttämätöntä, että on aivot ja yhteiskunta ja oppimista, mutta se ei ole riittävä selittämään koko ilmiötä. Sillä minuuden taju ei voi tulla ulkoapäin, minun ulkopuolellani ei ole juuri minunlaista minuutta, josta voisin oppia miten on olla juuri minä!

Esimerkiksi steinerpedagogiikassa lähdetään siitä, että jokaisessa ihmisessä on yksilöllisyyden siemen, joka vaiheittain pyrkii syntymään esiin. Kasvatuksen tarkoituksena on todellakin "sytyttää tuli, eikä täyttää säiliö", kuten viisaasti sanotaan. Kasvatuksella valmistan ydinminän syntymän ja kehityksen, mutta kasvatus ei tee tai luo yksilöllisyyttä.

Viime kädessä tässä on luultavasti vedottava lukijan omaan sisäiseen tuntemukseen. Ydinminää nimittäin ei voi nähdä tai koskettaa, mutta ihmisellä voi olla tuntuma, intuitio, että tällainen puoli ihmisyydessä on olemassa. Tämä tuntuma ei ole huuhaata, vaan sisäisen subjektiivisuuden havainnointia. Huuhaata olisi sekoittaa persoonallisuuden eri osat ja sanoa, että ihminen on "vain" geenejä, "vain" lapsuuden oppimistapahtumien tulosta tai vastaavaa. Psykosofiassa ja holistisessa lähestymistavassa ajatellaan, että kaikkia puolia ihmisestä tulisi kohdata, tarvittaessa kasvattaa sekä aina ymmärtää.

MINUUDEN HENKISET ULOTTUVUUDET

Vielä jää jäljelle kysymys siitä mistä ihmisen yksilöllisyys sitten tulee, jos se ei synny pelkästään perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Rehellinen vastaus lienee: kukaan ei tarkasti tai varmasti tiedä. Monet toki sanovat tietävänsä. Esimerkiksi Rudolf Steiner esitti omat syvälliset näkemyksensä, mutta ei ole näköpiirissä, että edes kaikki hänen ajatuksiaan opiskelevat ymmärtäisivät asian samalla tavalla. Oikeastaan ei tarvitsekaan tietää tarkasti, sillä minuus on niin herkkä ja vaikeasti tutkittava ilmiö, että siitä ei helposti saa muodostettua perinteistä tietämistä (tosin ei edes aineen rakenteesta voida tehdä absoluuttisen tarkkoja johtopäätöksiä, vrt. kvanttifysiikka). Mutta paljon voidaan selventää.

Yksi tapa on arvostaa yksilöllisyyttä, kunnioittaa elämää, iloita ja surra kun niiden aika tulee ja jättää asia sikseen. Ns. agnostinen ratkaisu. Toinen tapa on rohkaistua pienelle universaaliselle ajatusretkelle ja sietää tiettyä ei-tietämistä ja epävarmuutta matkan aikana.

On selvää, että yksilöllisyyden kunnioitus on hyvin uusi idea ihmiskunnan historiassa. Ensimmäiset merkit tästä ilmenivät noin 2500-3000 vuotta sitten, kun eri puolilla maailmaa alettiin miettiä sitä, miten yksilö on erilainen kuin luonto, suku tai jumalallisuus. Intiassa syntyivät ns. Upanisadi kirjallisuus, Buddha kehitti yksilön valaistumisen teoriaa ja käytäntöä, Zarathustra muutti Persian uskonnollisuutta ja Kreikassa alkoi yksilöllinen käsitteellinen ajattelu. Siitä lähtien tahti on kiihtynyt ja vaiherikkaiden seikkailujen jälkeen ollaan nyt tässä nykyajassa. Eri puolella maailmaa käsitetään minuus erilaisena, mutta itsenäinen, itseohjautuva, vastuullinen ja vapaa yksilöllisyys (myös naisilla!) on selvä kehityssuunta.

Voimme siis sanoa, että YKSILÖLLISYYDEN IDEA (arkkityyppi) on vaiheittain kasvanut esiin eri kulttuureissa. Idea tai arkkityyppi on vaikuttava voima maailmassa, mutta se on kuitenkin näkymätön, henkinen. Idea ns. pukeutuu erilaisissa kulttuureissa erilaisiin vaatteisiin, mutta sama arkkityyppi, ainutlaatuisuus ja yksilöllisyys säilyy. Idea toteutuu, sanoisiko laskeutuu, eri puolella maailmaa, erilaisten ihmisten ajatteluun. Psykosofiassa ajatellaan, että on olemassa universaalinen, kaikille ihmisille yhteinen ideoiden taso.

Ydinminä siis olisi yksi toteutus tästä yleisestä yksilöllisyyden ideasta. Mutta mistä tämä sitten tulee? Rudolf Steiner (ja monet muut hänen lisäkseen) yritti osoittaa, että yleisen kulttuurisen idean lisäksi on jokaisella ihmisellä olemassa oman kehityksensä idea, eli HENKINEN MINÄ. Se on elämästä toiseen reinkarnoiva yksilöllisyys, jonka heijastus tässä elämässä on se mitä olemme nimenneet ydinminäksi.

Tässä vaiheessa moni ihminen menettää mielenkiintonsa moiseen spekulaatioon. Arkkityyppi vielä on jotenkin ymmärrettävissä, mutta monta elämää kulkeva minuus tuntuu monilta vieraalta. Voi myös tuntua, että se sotii omia uskonnollisia vakaumuksia vastaan. Kuitenkin tutkimusten mukaan noin 25% suomalaisista uskoo, tai ajattelee, että jälleensyntyminen voisi olla mahdollista. Asiaan ei tarvitse uskoa, eikä sitä välttämättä tarvitse vastustaa, sillä se nyt on yksi mahdollisuus monien joukossa.

Vielä hurjempaa on tulossa. Voidaan ajatella, että henkisen minämme alkuperä on JUMALALLINEN MINÄ. Korkein mahdollinen "voima" tai olemus minkä voimme järjellämme ajatella ja sanoilla nimetä on "Minuudellinen". Jumala on persoona, kuten hieman kömpelösti on tapana sanoa. Korkein henki ei ole "energiaa" tai "ideaa" tai jotain epämääräistä henkeä, vaan yksilöllisyyttä. Tosin ei erillisenä kaikesta muusta oleva minuuden piste tai parrakas mies (erillisyys loppuu ydinminän kohdalla, arkkityyppi on jo universaalista ja henkinen minä on yhteydessä kaikkiin muihin henkisiin minuuksiin) vaan ikuinen, ääretön ja kaikkiallinen Luoja, Jumaluus.

Esitän tämän asian tässä vain käsitteellisenä ideana, sillä pohdinnat Korkeimman olemuksesta eivät taida loppua koskaan, puhumattakaan tällaisten ajatusten yhteydestä uskontoihin ja ihmiskunnan muihin henkisiin (esoteerisiin) perinteisiin.

Asiaan voi myös syventyä henkilökohtaisten sisäisten harjoitusten avulla. Oman rajatun yksilöllisyytemme kautta voimme kokea yhteyden siihen Olemukseen, joka jatkuvasti luo elämää ja on läsnä luomuksessaan. Henkisyys ja hengellisyys ei ole elämässä poissuljettu; jokaisella on tietysti oikeus suhtautua siihen omalla tavallaan.

Lopuksi vielä on selvitettävä pari yleistä väärinkäsitystä. Yksilöllisyyden painottaminen ei tietysti tarkoita egoismin, itsekkyyden ja narsismin ylistämistä. Aina kun ihminen käy yksilöitymisen tietä on itsekkyyden varjo lähellä ja kaikki olemme myös jollain tapaa itsekeskeisiä, narsistisiä . Mutta on voitava tehdä ero vahvan minuuden (ydinminän) ja kovettuneen minuuden (itsekkyyden) välillä. On hyvä olla vahva ja itsellinen, mutta se ei tarkoita, että samalla olisi muista piittaamaton, toisia syrjivä ja kova. Raja on tietysti vaikea vetää näiden välillä - lähinnä on kysymys elämisen taidosta, tilanneherkkyydestä ja jatkuvasta itsetuntemuksen kehittämisestä.

Yksilöllisyydestä kumpuaa siten ajan myötä yhteisöllisyyttä, toisten minuuksien kunnioittamista. Ja tämä voi laajeta yhteyden kokemukseksi ihmiskunnan kehityksen kanssa. Ja tästä syntyy kokemus minuuksien henkisestä yhteydestä, joka viime kädessä (niin pitkälle kun nyt jaksaa ajatuksensa virittää) on yhteyttä ihmisyyden alkuperän kanssa, Jumaluuden, Luomisen, Olemuksellisuuden kanssa (riippuen eri ihmisten tavoista kokea ja nimetä absoluuttinen).

Myös perinteisten uskontojen piirissä on sekannus minuus-termien kanssa. Uskontojen puheessa puhutaan siihen sävyyn, että yksilöllisyys on huono, kauhea ja paheksuttava asia. "Unohda egosi", "ei minä vaan Kristus minussa", "älä ajattele itsenäisesti", "antaudu" ja niin edelleen. Puuttumatta sen enempää todella vaikeaan aiheeseen, sanon, että yleensä näillä "unohda ego"-puheilla tarkoitetaan kovettunutta minuutta (itsekkyyttä), tai persoonan rooli-, kulttuuri-, kasvatus- ja temperamenttipuolia. Kysymys on ydinminän avautumisesta kohti olemassaolon eri asteita, eikä siitä, että ihmisestä pitäisi tulla salaperäisen jumalan talutusnuorassa oleva tahdoton reppana. Hengellisyyden ja yksilöllisyyden yhdistäminen tarkoittaa sitä, että ihmisestä tulee vastuullinen ja luova, fyysisessä, psyykkisessä, sosiaalisessa ja henkisessä mielessä.

Kaikki tämä voi tuntua vielä aika teoreettiselta. Ihmisenä oleminen on kuitenkin verevää draamaa ilon ja epätoivon, onnistumisen ja vastoinkäymisen, yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden tienhaaroissa. Minuus ilmenee kehon kautta, jossain sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa tilassa sekä psyykkisten voimien kuten ajattelun, tunteen ja tahdon kautta.

Kirjoitussarjan seuraavissa osissa tarkastelen, miten omaa persoonallisuutta voi käyttää luodakseen myönteisellä tavalla onnellista elämää itselle, muille ja koko maapallolle.


Kirjoitus ilmestynyt alunperin hieman erilaisessa muodossa lehdessä "Steinerkasvatus 1/2005".

Olemme pahoilamme; tämä artikkeli ei ole saatavilla. Yritämme tuoda sen nettiin heti kuin on mahdollista.

PSYKOLOGIASTA PSYKOSOFIAAN III
- AJATTELUN MAAILMA

Ajattelulla on ajassamme erityisen tärkeä asema. Monissa filosofioissa on syvällistä pohdintaa ajattelun merkityksestä sekä yksilön elämässä että koko ihmiskunnan kehityksessä.

Itsenäisen kriittisen ajattelun painottaminen on tietysti hyvä asia. Mutta omien havaintojeni mukaan ajattelun olemus voidaan ymmärtää helposti väärin eikä sen kaikkia mahdollisuuksia siten saada riittävästi käyttöön. Lyhyesti sanottuna ei osata selvästi erottaa ajatukset (menneisyydessä muodostetut psykologiset sisällöt) ajattelusta (nyt hetkessä tapahtuva henkinen toiminta).

Tästä seuraa usein, että puhutaan paljon ajattelun tärkeydestä, mutta aktiivinen ajatteleminen voi jäädä vähemmälle. Valmiit muistinvaraiset ajatukset pyörivät mielessä ja ne ilmaistaan vilkkaasti puheella. Mutta varsinainen luova yksilöllinen ajatteleminen tapahtuu pääosin läsnäolevassa tietoisuudessa, ajatusten välisessä "tyhjässä" tilassa, jossa nimenomaan ei ole menneisyyden sisältöjä.

Asia selviää, kun tutkimme yhdessä mitä ajatteleminen ilmiönä on.

AJATTELU AUTOMAATTISENA KOPIOTOIMINTONA

Ajattelemisen avulla on tarkoitus tiedostaa mitä maailmassa ja omassa elämässä tapahtuu. Ihminen ei vain koe elämää aistien kautta, vaan hän myös reflektoi ja yrittää ymmärtää sitä. Eläimeen verrattuna ihmisellä on paljon enemmän ja monimutkaisempaa mentaalista, kognitiivista toimintaa.

Eläin "tietää" suoraan vaistojensa kautta ja joskus sanotaan, että eläin on siten ihmistä viisaampi. Se ei pohdi ja pyöritä asioita turhaan mielessään eikä keksi kaikenlaisia kummallisia elämälle vieraita teorioita. Nyt ei kuitenkaan kannata ruveta pohtimaan syvällisemmin eläimen ja ihmisen eroja. Oleellista on, että ihminen yksilöityessään erottautuu maailmasta, kun hän ikäänkuin pysäyttää elämän virran ja vaivalloisesti luo aistittavat tapahtumat uudelleen tietoisuudessaan. Syntyy sisäisiä tuntemuksia, kuvia, sanoja ja käsitteitä (ns. mentaalisia representaatioita, psyykkisiä vastineita aistittaville tapahtumille), jotka muodostavat perustan omalle yksilöllisyyden kokemukselle.

Yksinkertainen harjoitus osoittaa meille nopeasti ja kokemuksellisesti mistä on kysymys. Sulje silmäsi noin minuutiksi ja vain havainnoi mitä tapahtuu omassa sisäisyydessäsi............
....................................
....................................

Aistit ääniä ja kehollisia tuntemuksia, joiden alkuperä näyttää olevan psyykkeesi ulkopuolella. Sitten ehkä näet erilaisia värisävyjä tai valon ja pimeyden vivahteita silmien alueella. Hetken päästä alat ehkä miettiä miksi näin pitää istua ja loppuuko aika kohta. Mielikuvia voi välähtää esiin, alat miettiä mitä muuta päivän aikana pitäisi tehdä. Sitten muistat jonkun tylsän jutun ja emootiot heräävät yht´äkkiä henkiin.

Kaikki on ihan ok, mihinkään ei tarvitse tarttua kiinni. Mitään ei tarvitse suorittaa, vaan ainostaan havainnoida fenomenologisesti, elämyksellisesti omaa sisäisyyttään.

Koit siis representaatioita, eli mentaalisia "jälkiä" aistittavista tapahtumista. Mielikuvat, tuntemukset ja sisäinen puhe perustuvat johonkin mitä on menneisyydessä kokenut ja sisäistänyt. Menneisyyden kokemukset muodostavat toimintaamme ohjaavia ns. skriptejä tai skeemoja. (Lue enemmän näistä kirjoitussarjan edellisessä osassa.) Skriptit sisältävät ohjeita siitä mitä tietyssä tilanteessa pitää ajatella, tuntea ja toimia. Päivän mittaan ajatukset "pyörivät mielessä" melko automaattisesti, menneisyydessä luotujen skriptattujen, käsikirjoitettujen ohjeiden mukaan. Mutta jos niihin ei tartu kiinni niin ne häviävät ja haihtuvat todella nopeasti. (Nyt tuskin muistat enään mitä äskeisessä harjoituksessa tapahtui.)

Psyykkeessämme on siis "kopiointijärjestelmä", joka muokkaa aistittavista ilmiöistä sisäisiä vastineita ja muistijärjestelmä joka tuottaa ne uudelleen mieleen. (Muisti tekee tapahtumasta uuden kopion, englanniksi re-member.) Tämä osa psyykkeestä toimii melko automaattisesti. Kun esimerkiksi kuulet jonkin äänen, niin liität siihen salamannopeasti jonkin tulkinnan (ai, se oli puhelin), ehkä mielikuvan (henkilöstä joka mahdollisesti soittaa), tunteen (miksi se aina soi) ja arvion siitä mitä pitäisi tehdä tai mitä ei tekisi mieli tehdä (en vastaa nyt). Aistittu ja koettu ääni kerää itselleen assosiatiivisesti, magneetin lailla, ajatuksia ja muita mielen representaatiota.

Siten joka hetki, joka päivä, meillä on tuhansia ja jälleen tuhansia ajatuksia ja ajatusassosiaatioita, jotka risteilevät mielessämme. Se on selkeästi omassa sisäisyydessämme olevaa kognitiivista toimintaa. Helposti luulee, että tämä on nyt sitä omaa ajattelua, jota pitäisi vaalia. Mutta ei, aktiivinen itsenäinen ajatteleminen on todellakin jotakin muuta.

AJATTELEMINEN ITSENÄISENÄ LUOVANA TOIMINTANA

Takaisin äskeiseen pieneen harjoitukseen. Minuutin aikana havaitsit paitsi paljon erilaisia lähes itsestään liikkuvia ajatuksia, mutta, jos ollaan tarkkoja, sisäisyydessäsi oli myös muuta. Olit koko ajan itse tietoisena liikkumattomana olemuksena mukana, eikö vain. Itse et ole sisältö (paitsi jos luot mielikuvan itsestäsi), vaan läsnäoleva yksilöllinen olemus, ydinminä, joka pystyy "katsomaan" ja tiedostamaan sisältöjä. Sisällöt ovat olemuksesi psyykkinen ulottuvuus, henkinen ulottuvuus on se josta käsin havainnoidaan ja tiedostetaan sisältöjä.

Ydinminästäsi käsin voit päättää, että liikutat ja muutat ajatussisältöjäsi. Voit antaa tietoisen "käskyn", että ajatus saa jäädä mieleen, tai että se saa poistua. Voit päättää, että luot banaanin mielikuvan ja värjäät sen punaiseksi. Voit suurentaa ja pienentää mielikuvia, voit luoda ääniä ja sointuja ja niin edelleen. Kaikki tämä on aktiivista, tietoisesti ohjattua kognitiivista toimintaa, eli ajattelemista.

On tärkeätä tulla tietoiseksi ajatusten ja ajattelemisen erosta. Usein tätä eroa ei tehdä edes psykologian oppikirjoissa, saatikka sitten yleisesti kansan parissa, missä psyykettä kuvaavat sanat ovat sekavia ja määrittelemättömiä.

Se johtaa esimerkiksi siihen, että jotkut ihmiset puhuvat innokkaasti ajattelemisen puolesta; sen avulla luodaan uutta, ymmärretään syvällisesti elämää ja ratkaistaan visaisia ongelmia innostavalla tavalla. Toisten mielestä kognitiivinen toiminta on tyhmää ja tylsää, mitä mieltä on pyörittää "päässään" kalpeita aaveita, kun elävä aistittava ja tunnerikas maailma on paljon ihanampi!

Niin, jos ajatukset saavat omassa psyykkeessä yliotteen niin tuloksena on todellakin harmaa ja kuiva elämä, sillä ajatukset ovat vain kopioita elävästä elämästä. Mutta eläytyminen ajattelemisen liikkeeseen ja läsnäolevaan minuuteen herättää heti innostavan ja energisen olotilan. Tämä johtuu siitä, että ajatteleminen on elämää, se on elämänvirtausta meidän sisäisyydessämme.

INHIMILLINEN TIEDOSTAMINEN OSANA ELÄMÄÄ

Rudolf Steiner on henkilö filosofian ja henkisen tutkimuksen historiasta, joka ymmärsi näitä asioita kristallin kirkkaasti. Hän yritti jo ensimmäisissä tietoteoreettisissa kirjoituksissaan 1800-luvun lopulla osoittaa, että subjektiivinen mielen toiminta, joka vaikuttaa olevan irti kaikesta muusta "todellisuudesta" itse asiassa on osa todellisuutta. Steinerin tämän elämänvaiheen kirjallinen kruunu on "Vapauden filosofia", jonka suomenkielinen nimi myös voisi olla "Itsenäisen ja vapaan henkisen toiminnan filosofia".

Myöhemmissä ajatusprosesseita kuvaavissa kirjoituksissaan (mm. "Von Seelenrätsel") ja erityisesti steinerpedagogisissa luennoissan (mm. "Lapsen kasvatus hengentieteen kannalta" ja "Ihmisoppi") hän kuvaa miten aistittavista ilmiöistä syntyy sisäisiä vastineita ja miten ajatteleminen ja tiedostava läsnäoleva toiminta luo niistä tietoa. Tehtävä ei ole helppo, eikä Steinerkaan saanut sitä kuvattua riittävän havainnollisesti eikä järjestelmällisesti. Hänen työnsä jäi tässä kohtaan selvästi kesken.

Perusidea on kuitenkin tämä. Havainto- ja ajattelutoimintamme pilkkoo maailman kahteen osaan. 1) elämys jostakin ja 2) tulkinta siitä, eli havainto ja käsite. Kun havaitset vaikkapa puun, niin näet ja tunnet sen, sinulle on syntynyt kohteesta representaatioita, sisäisiä psyykkisiä vastineita.

Tähän liitämme sitten opittuja käsityksiä, mielikuvia, sanoja ja tunnereaktioita. Lopuksi sanomme sitten vaikkapa, että: "puu on rakennuksen tiellä, sahataan se poikki". Yksinkertaisesta havainnosta on tullut moni-ilmeinen arvojen ja tulkintojen ja toiminnallisten ohjeiden kokonaisuus.

Prosessi on tapahtunut "pään sisällä", subjektiivisesti, mutta on kuitenkin osa elämää ja maailmaa. Kun puu sahataan poikki, niin sillä on objektiivinen vaikutus. Eli on selvää että ulkoinen ja sisäinen muodostavat yhden kokonaisuuden. Ne eivät ole niin erillään kuin mitä aluksi voisi luulla.

Steiner pohti asiaa vielä syvällisemmin. Ajattelemisen liike, joka siirtelee ajatuksia ja luo uusia merkityksellisiä kokonaisuuksia on samaa liikettä (tai ainakin lähisukua sille liikkeelle), joka vaikuttaa biologisella tasolla luonnossa ("elämää"). Ja se on myös oman kehollisuutemme orgaanisten toimintojen - kuten esimerkiksi maksan tai verenkierron tai immuniteettijärjestelmän - sisällä vaikuttava tekijä ("elämänvoima"). Ajattelet samoilla voimilla kuin millä kehosi on luotu ja samoilla voimilla millä kehon orgaanista tasapainoa ylläpidetään. Ajatteleminen = liike = elämä.

Ei siis ihme, että ruuan jälkeen et jaksa kovinkaan paljon ajatella, sillä ajattelemiseen tarvittava voima tai energia on kiinni aineenvaihdunnassa. Toisaalta siten ei myöskään ole niin suuri ihme, että syventyminen ajattelemisen liikkeeseen koetaan innostavan ja elävöittävänä. Siinä yksilö koskettaa kokemuksellisesti ja suoraan itse Elämää. Ajatteleminen on sanan syvimmässä mielessä luovaa toimintaa.

KÄYTÄNNÖN SOVELLUTUKSIA

Steinerpedagogiikassa tätä näkemystä sovelletaan niin, että päiväkodissa ja koulussa annetaan lapsen kehollisten toimintojen kypsyä ja kasvaa rauhassa, ennenkuin lapsen muistia ja muita itsenäisiä kognitiivisia toimintoja herätellään liikeelle. Oivallus on siis siinä, että ajatteleminen perustuu samoihin voimiin, jotka luovat ja ylläpitävät tervettä kehollisuutta. Tähän perustuen on ymmärrettävää, että liian varhain herätetty kognitiivinen toiminta käyttää voimia, jotka muuten olisivat käytössä kehon rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Seurauksena voi olla erilaisia kehollisia oireita, kuten allergioita tai muita rakenteellisia sairauksia.

On mielenkiintoista nähdä, että monilla nykyajan ihmisillä, joilla ei ole tietoa tästä teoriasta kokevat intuitiivisesti, että "lapsen pitää saada olla lapsi". Eli on terveyttä edistävää, että lapsi saa vasta vaiheittain siirtyä aikuisten itseohjattuun tiedostavaan kognitiiviseen maailmaan. Steinerpedagogiikassa tämä terve intuitio on kehitetty monipuoliseksi pedagogiseksi järjestelmäksi.

Kuten sanottu niin minusta tuntuu, että nämä hienot oivallukset ovat unohtuneet kun me aikuisina alamme toimia tutkivasti ja sosiaalisesti. Huomaamattamme elämme ajatusten maailmassa, päivät pitkät pyöritämme menneisyyden ajatuksellisia kopioita mielessämme ja meillä on vaikeata tulla läsnäolevaksi ja tietoisesti ajatella mitä juuri tämä nykyhetki tarvitsee. Ajatukset elävät "kylmässä" menneisyydessä, ajatteleminen "kuumassa" nykyisyydessä.

Arvioi miten paljon päivän mittaan mielessäsi pyörii ajatuksia, jotka eivät johda mihinkään järkevään toimintaan. Miten paljon "kelausta", "voivottelua", "syyttelyä" (myös turhia itsesyytöksiä) ja "sisäistä juttelevaa puhetta" ylläpidät. En missään nimessä sano, että kaikki ajatteleminen olisi turhaa. Esimerkiksi haaveilu on hienoa ja asioiden syvällinen pohdinta on mitä uljainta inhimillistä toimintaa. Mutta miten paljon sinulla on oman arviosi mukaan tällaisia "mielen viruksia", jotka luovat tyhjiä automaattisia ajatusassosiaatioita vanhojen skriptien mukaan?

Ihmisten arviot ovat yleensä siinä 60%-99% haarukassa! Eli hirveästi aikaa ja energiaa kuluu turhanpäiväiseen ja joutavaan mentaaliseen toimintaan, joka viime kädessä syö meidän yleiskuntoamme ja jopa terveyttämme. Olemme itse asiassa aika paljon ajatustemme, menneisyydessä luotujen skriptien orjia. Teoria yksilöllisestä vapaudesta on luettavissa ja opiskeltavissa, mutta siitä on monta askelta sen arkiseen toteuttamiseen.

AJATTELUSSA OLEVIEN VOIMIEN VAPAUTTAMINEN

Länsimaissa luovuttiin orjayhteiskunnasta 1800-luvun keskivaiheiden jälkeen. Nyt on tullut aika vapauttaa henkiset voimavaramme ajatusten ja liiallisen kognitiivisen sisäisen puheen pakkotoiminnoista. Tämä vaatii yleensä arkisen psyykkisen toiminnan havainnointia ja tiedostamista sekä yksinkertaisten harjoitusten tekemistä. Edellisessä artikkelissa käytiin lyhyesti läpi nelivaiheista menetelmää tunteiden ymmärtämisessä, jota voidaan soveltaa myös ajattelun kehittämiseen.

Ydinasia on oivaltaa, että useimmat sisäiset keskustelut, joita käymme itsemme kanssa perustuvat menneisyydessä opittuihin malleihin, skripteihin. Tässä ei ole mitään pahaa, sillä olemme oppineet paljon hyödyllistä. Mutta meillä on ydinminämme kautta myös mahdollisuus ja oikeus valita, ohjata ja muuttaa ajatuksiamme. Ajatukset pyörivät melko automaattisesti, mutta ajatteleminen on tietoista aktiivista toimintaa. Elämässämme tarvitsemme molempia.

Psyykkisen terveyden edistämiseksi on luotu lukematon määrä harjoituksia. Tässä pari ehdotusta ajattelutoiminnan elvyttämiseksi, varsinkin silloin kun ajatukset "jäävät päälle" eikä niistä pääse irti tavallisella arkijärjellä.

HARJOITUS I

Varsinkin jos häiritsevät ajatukset ilmenevät sisäisenä jankkaavana puheena kannattaa yrittää muuttaa puheen ääntä. Esimerkiksi jos pyörittää mielessään turhaa arvostelua jotain ihmistä kohtaan (tai itseään kohtaan), niin kokeile muuttaa lauseita vanhan alkoholia maistaneen merikapteenin möriseväksi ääneksi. Kohta sinua alkaa hymyilyttää, ja jos teet tämän myös seuraavalla ja vielä seuraavallakin kerralla, niin sisäinen puheesi tältä osin vaimenee huomattavasti. Tai muutat lauseet pienen lapsen jutteluksi, sillä siitähän oikeastaan on kyse; ajatuksia ohjaava skripti on muokattu varhaisessa menneisyydessäsi.

Toinen hauska tapa harjoitella on silloin kun pyöritämme mielessämme ajatuksia kaikesta siitä mitä elämässämme puuttuu tai on mennyt pieleen. Toki kaikilla meillä on ollut vaikeata ja joskus on välttämätöntä muuttaa elämäänsä radikaalisesti. Mutta jos muutostyö tapahtuu katkerana ja jo valmiiksi lyötynä niin siitä ei yleensä hyvää seuraa. Joten kokeile seuraava harjoitusta.

 

HARJOITUS II

Valita niistä asioista, joita sinulla jo on! Eli sano esimerkiksi: kyllä elämä olisi paljon helpompaa jos minulla olisi auto......Ja sitten huomaat, että sinulla on jo auto! Tai: miksi minulla on aina maha kipeä.....Mutta nythän mahani voi erinomaisesti. Tai: voi kun rahat eivät riitä mihinkään hyvään.....Samalla huomaat, miten ostoskassisi on täynnä ruokaa ja suklaata. Harjoituksen voi tehdä sekä isojen että pienien asioiden kanssa. Katso ympärillesi ja huomaa miten paljon sinulla jo on!

Aluksi tällainen leikkiminen voi tuntua tyhmältä, mutta tässä on kyse merkittävästä perusasiasta. Ajattelusi valokeila suuntautuu nimittäin skriptien ohjaamana, automaattisesti, usein epäonnistumisiin, vaikeuksiin ja puutteisiin. Aikuisena voimme tietoisesti harjoitella sitä, että ohjaamme ajatuksiamme myönteisimpiin asioihin. Tässä harjoituksessa "juksaamme" tavallista kognitiivista toimintaamme; annamme hieman tilaa "luonnolliselle" negatiivisuudelle (valitukset puutteista), mutta sitten siirrämme huomiomme onnistumisiin ja ilonaiheisiin.

Näin me koulutamme sisäistä "kopiojärjestelmäämme" kopioimaan hyviä ja onnistuneita asioita elämässämme. Emme siis pyri pois ajatuksista, vaan hyödynnämme sitä mekanismia, joka ylläpitää ajatusten pyörimistä. Aktiivisella ajattelemisella "lataamme" ajatuksiimme uusia sisältöjä, itseohjautuvalla valinnallamme.

Kun tätä on hieman harjoitellut, niin puutelistamme lyhenevät. Samalla olemme vapauttaneet negatiiviseen ajatteluun lukkiutunutta elämänenergiaa. Tästä tulee kuin itsestään mukava ja iloinen olo. Vapautuneella ajattelemisen energialla voimme sitten ratkaista elämämme oikeita ongelmia.

Kun harjoittelemalla oppii vähentämään turhaa ajatuskelausta, niin silloin keskittyminen itse ajattelemisen toimintaan helpottuu. Alkaa levätä ajatusten välisessä tyhjässä tilassa, ajatuksia toki tulee ja menee, mutta niihin ei kiinny niin paljon kuin ennen. Oman ajattelumme henkinen toiminta alkaa kommunikoida oman sisäisen viisautemme kanssa ja huomaamme, että elämään tulee enemmän syvyyttä ja tarkoituksellisuutta. Ei siis mistään muistinvaraisesta teoriasta käsin, vaan omasta sisäisestä oivalluksestamme.

Kaikki tämä vaatii toki viitsimistä ja tahtoa. Tahtoa käsittelen kirjoitussarjan viimeisessä eli neljännessä jaksossa.


Kirjoitus julkaistu alunperin lehdessä "Steinerkasvatus 4/2005".

PSYKOLOGIASTA PSYKOSOFIAAN IV
- TAHTOMISEN LUOVA VOIMA

Tahtomisessa on jotain valtavan innostavaa. Lähteä reipasti kävelemään rantatietä pitkin ensimmäisen kevätauringon paistaessa. Ryhtyä päättäväisesti toimimaan jonkun sovitun asian puolesta. Keskustella kiihkeästi kavereiden kanssa edellisen päivän tapahtumista. Katsella kun lapsi leikkii keskittyneesti täysin tietämättä mikä päivä on, tai missä maassa hän on. Tahto on tanssia, toimintaa, tutkimista, tunnustelua, tuumaamista, toteuttamista, tivaamista, tarinointia, tervehtimistä.

Tahto ilmenee ajattelussa ajattelun toimintana, eli sinä voimana, joka siirtää ajatuksia ja liittää tapahtumia yhteen merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi.Tahto ilmenee tunteissa elämyksenä, puhtaana tunteena ja tuntemuksena, ennenkuin siihen liittyy menneisyydestä tulevia skriptejä. Tahto ilmenee itsessämme, sielussamme, ns. ydinminänä, joka läsnäolevasti toimii persoonallisuuden muiden kerrostumien kautta.

Mutta mitä tahto oikeastaan on? Mitä se on itsessään, ilman emootioita ja ajatuksia ja teoreettisia käsitteitä?

HAVAINTOJA TAHTOMISESTA

Psykologian oppikirjoista ei asiaan saa paljoakaan selvennystä, joskus jopa koko sana puuttuu kirjan hakemistosta. Jos tahto mainitaan, niin se liitetään motivaatioon. Mutta sitäkin aihetta on perinteisesti ollut vaikea tutkia tieteellisin psykologisin keinoin, keskenään ristiriitaisia motivaatioteorioita on kymmeniä!

Tahtominen ja tekeminen on kuitenkin maallikon silmin jopa tärkeämpää kuin ajatteleminen ja tunteminen. Aina voi pyöritellä teorioita ja kerrata omat mielipiteensä, mutta teot ratkaisevat, sanotaan. Ja vaikka tunteen paloa on miten paljon tahansa, niin voi olla ettei mikään kuitenkaan muutu arkisessa todellisuudessa. Urheilussa kahden tasavertaisen joukkueen välillä peli ratkaistaan sillä, kuka tahtoo voittaa enemmän.

Tahtominen on siis ulkoisesti havaittavaa toimintaa, jossa tavaraa siirtyy paikasta toiseen ja rakennelmat nousevat harjakorkeuteensa, jotkut voittavat ja toiset häviävät. Mutta psykologisesti tarkasteltuna tahto on vielä paljon paljon muuta. Ja henkiseltä kannalta katsottuna tahdossa paljastuu itse elämän voima; Elämää eteenpäin vievä pyhä henki, tai jumaluus.

Tarkastellaan asiaa ensin psyykeen kannalta. Mitä tahto on elämyksellisesti.

Tahto on ennenkaikkea sanatonta voimaa, se on se liike, joka tapahtuu ennenkuin ajatus tai tunne tulee havainnon kenttään tai oma keho alkaa liikkua. Tahto on virike, impulssi, energia. Se on vaikeasti havainnoitavissa, sillä huomaamme yleensä tahtomisesta tulleita tuloksia (ajatus, tunne tai teko), eikä itse tahdon voimaa.

Tahto voi olla kaoottista, määrittelemätöntä ja muotoutumatonta liikettä, mutta se voi myös olla suunnattua, viisasta liikettä, joka kohdistuu tarkasti kohteeseensa. Tahto voi olla tiedostamatonta, mutta myös melko tiedostettua, tietoisen ajattelun ja herkän tuntemisen avulla kohdistettua. Tahdossa on siis hyvin tietoinen kognitiivinen, älykäs osuus, sekä villi ja pitelemätön kehollinen ja orgaaninen puoli.

Jo William James, 1800-luvun loppupuolella toiminut yksi psykologian suuresti arvostetuista oppi-isistä, sanoi, että tahdon perusolemus on kyky siirtää huomiota (awareness) kohteesta toiseen. Käytät siis tahtoa kun luet tätä tekstiä ja siirrät huomiosi musteläikästä toiseen ja kun sen jälkeen huomaat ulkona paistavan auringon ja kun sitten muistat että kohta pitää lähteä hakemaan lapset pihalta kotiin. Ilman tahtoa et jaksa, tuijotat vaan ja kohta nukahdat.

Tahto on tältä suunnalta tarkastettuna tietoisuutemme ydintä, sitä mikä pitää hereillä, suuntaa, pyrkii, keskittyy ja valitsee. Tahdossa on viisautta, se "tietää" mihin se kohdistuu, ennenkuin yksilö itse tietoisesti tietää järjellään. Esimerkiksi lukemisessa huomiosi ei siirry kaoottisesti ja hypähdelleen ympäri koko sivua. Kun on oppinut lukemaan niin tämä oppiminen on "mennyt tahtoon sisään", siitä on tullut skripti, ohjelma ja ohje, joka siirtää katsetta järkevästi riviä pitkin seuraavalle riville.

Toiselta suunnalta tarkastettuna tahto on hyvin lähellä orgaanisia aineellisia toimintojamme. Se on sanatonta ja tietyllä tavalla tunteetonta liikkeelle panevaa energiaa. Se on ikäänkuin kaukana tiedostetusta loogisesta ajattelemisesta, siis lähellä kehollisuutta.

Rudolf Steiner oli minun tietääkseni ensimmäinen, joka syvällisesti perusteli miten tahtominen liittyy koko kehossa (päästä jalkoihin) toimivaan aineenvaihduntajärjestelmään. Arkisesti havaittuna tämä on oikeastaan itsestäänselvää. Syömme saadaksemme energiaa toimia, jos syömme liikaa ei tee mieli toimia ollenkaan!

Tahto on siten läheisessä yhteydessä elämämme perustaan, energiaan ja tietoisuuteen. Ja kaikki tämä ilman sanoja, oikeastaan ilman tavanomaisia tunteitakaan. Tahdossa olemme ja olemme elossa.

TAHTO JA ELÄMÄN VOIMA

Eläydy hetken seuraavaan esimerkkiin. Kuvittele, että olet omistautunut johonkin sinulle todellisesti mieluisaan toimintaan: koko kehosi on keskittyneesti mukana ja aika näyttää pysähtyneen, tietoisuus on kirkas ja olemuksesi on innostunut, energinen ja valoisa.

Ei siis mikään ihme, että tahtominen on yhteydessä elämänvoimaan. Puhdas tahto ON elämänvoimaa. Tahtova tietoisuutemme toimii samalla energialla joka rakentaa, ylläpitää ja hajoittaa kehollisia orgaanisia prosesseja. Herättämällä, hoitamalla ja kehittämällä lapsen tahtoa, vaalitaan samalla sitä syvintä energiaa ja inhimillisyyttä lapsessa ja annetaan hänelle hyvä perusta elämän elävälle elämiselle.
Voimme siten sanoa, että tällainen puhdas tahtominen on olemuksemme, psyykkeemme ydintoiminta. Näin myös psykologiassa on klassisesti puhuttu (vaikka asia jää alan oppikirjoissa yleensä hämäräksi).

Sigmund Freud aikoinaan yritti selvittää miten kaiken inhimillisen toiminnan perustana on haluaminen, eroottis-sävytteinen kaipuu yhdistyä kohteeseen. Tämä on psyykkeemme pohjalla, sen perusolemuksena toimiva libido voima. Tämä idea kirkastui hänelle kun hän kuunteli Wienissä 1800-luvun loppupuolella Franz Brentanon luentoja. Brentano oli katolilainen filosofi, joka elvytti Tuomas Akvinolaisen filosofisia käsitteitä sen ajan psykologian tarpeisiin.

Brentano puhui siitä, että psyykkinen toiminta eroaa fyysisestä, aineellisesta toiminnasta siinä, että psyykkisesti tahdomme suuntautua johonkin kohteeseen. Tällaista intentionalisuutta ei ole havaittavissa esimerkiksi kivessä, joka tippuu tornista (kivi ei sisäisesti halua suunnata kohti maata, vaan liikkuu ulkopuolisen voiman työntämänä ja painovoiman vetämänä).

Intentionalisuutta on pidetty varsinkin ns. humanistisessa ja fenomenologisessa psykologiassa psyykeen perusvoimana. Intentionalisuus esitetään joskus hyvin abstraktisena filosofisena käsitteenä, mutta se vastaa melko hyvin sitä mitä arkisesti sanotaan haluamiseksi ja tahtomiseksi (nimenomaan kun se ymmärretään sellaisena sanattomana, esi-tietoisena voimana, kuten sitä tässä on kuvattu).

MITÄ ELÄMÄNHALU ON?

Olen itse miettinyt paljon mitä intentionalisuus oikeastaan tarkoittaa arkisessa elävässä elämässämme. Olen päätynyt seuraavaan määritelmään:

"Intentionalisuus on: hyvää tahtovaa eteenpäinmenevää merkityksellistä liikettä."

Se, että se on eteenpäinmenevää liikettä on tullut selväksi, se on haluamista, sisäistä suuntautumista kohteeseen, joka ilmenee lopuksi ulkoisena toimintana. Kohde voi olla seuraava ajatus, se voi olla tarve pestä auto, se voi olla toive tavata mukava ihminen, se voi olla tahto löytää elämänsä tarkoitus. Intentionalisuus on suuntautumista johonkin, aikomus johonkin. Sen syvin ilmaisu on tahto yhdistyä Totuuteen, Jumaluuteen, Elämän Alkuperään (niin kuin kukin sen itse hahmottaa). Eli Rakkaus.

Mutta mitä tarkoitan "hyvää tahtovalla"? Voisiko olla, että psyykeemme perusvire, ydintoiminta on Hyvä?

Niin, miltä sinusta lukija tuntuu? Oletko sinä ydinolemuksessasi hyvä? (En siis kysy jos elämäntilanteesi on mukava, tai onko yhteiskuntamme oikeudenmukainen tai onko Jumala hyvä, vaan mikä on sinun subjektiivisuutesi peruslaatu.) Kun poistamme hetkeksi kaikki ajatukset, tunteet, muistot ja mietteet niin mikä on juuri sinun laatusi sisäisesti?

Ehkä yllättävä tai liian abstrakti kysymys, joten katsotaan sitä käytännönläheisemmin. Mikä on vastasyntyneen lapsen olemus? Vain paatunut uskonnollinen fundamentalisti voi todella sydämestään sanoa, että "onpa siinä syntinen ja paha ihminen". Yleensä oma suora kokemuksemme on, että lapsi on avoin, viaton ja perusolemukseltaan hyvä. On hyvä asia, että lapsi tahtoo kasvaa ja kehittyä; kontata, nousta seisomaan, kaatua, nousta jälleen seisomaan, kävellä ja juosta ja lopulta kulkea omaa yksilöllistä tietään.

Tai kun tapaat ystävän, joka kertoo vakavista ongelmistaan, niin ensimmäinen reaktiosi ei ole antaa hyviä neuvoja tai haukkua hänet, vaan kuunnella sillä asenteella, että "katsotaan nyt rauhassa mitä on tapahtunut". Tämä asenne on aina ja ikuisesti hyvän terapeuttisen kohtaamisen ydin: se mitä olet kokenut on ok, kaikki järjestyy, kyllä tämä tästä. Oleminen ja elämä on siis perusolemukseltaan Hyvä (vaikka mitä kauheata on tapahtunut).

Tällainen asia voi olla vaikea niellä, jos on elänyt pitkään vaikeiden ja painostavien ongelmien parissa. Silloin on ehkä muodostunut ajatuksia ja uskomuksia elämän peruspahuudesta, tai emootiot ovat niin solmussa, että ei voi kuvitellakaan, että tästä mitään hyvää ikinä seuraa. Näitä tilanteita varten on olemassa erilaisia terapeuttisia keinoja, jolla voidaan avata lukkoon menneitä ajatuksia, tunteita ja tahtoa ja saada ihminen jälleen hengittämään raikasta ilmaa ja tuntemaan virtaavaa olemista (= intentionalisuutta = elämänvoima). On taiteellisia, toiminnallisia, sosiaalisia ja lääketieteellisiä keinoja ja on psykologisia keinoja, joista lyhyesti kerroin kahdessa edellisessä artikkelissa.

Tahdossamme olemme siis tekemisessä saman elämänvoiman kanssa, joka on luonut ja joka ylläpitää sitä mitä elämäksi kutsutaan. Se voima joka on muotoillut niin luonnon ilmiöt kuin oman uskomattoman monimutkaisen kehomme. Siis todella jotain merkityksellistä, totuudellista. Tahdossa on siten mieletöntä luovaa voimaa.

TAHTOMISEN VIRTA JA HYVÄ OLO

Kun tämä luova voima virtaa meissä vapaasti niin koemme automaattisesti iloa, sisäistä voimaa ja tiettyä rauhallista luottamusta siihen, että kaikki menee kuten pitää.
Kun tahtomme on eri syistä estynyt (ulkoinen rajallisuus, opittuja uskomuksia) niin rekisteröimme arkitietoisuudessa eri asteisia huonoja ja negatiivisia tuntemuksia ja tunteita. Tekemisemme "tökkii", olemme epävarmoja ja jotenkin "tuntu siltä" ettei elämämme mene kuten pitäisi.

Varsinkin negatiiviset emootiot ovat tahdossa toimivan elämänvoiman pysähdyksiä, solmuja, estymiä. Kun elämänvoima ei virtaa niin koemme sitä mitä sanomme negatiivisiksi tunteiksi; pelkoa, ärsytystä, huolestumista, jännittämistä, surua, vihaa. Tunteet siis kertovat meille jotakin. Ei vain ulkoisista tapahtumista vaan siitä, miten elämänvoimamme virtaa meissä ja miten toimintamme on sopusoinnissa tavoitteidemme kanssa.

Tunteet ovat eräänlainen mittarijärjestelmä meissä, jotka osoittavat miten hyvin toimintamme on linjassa siinä mitä oikeastaan tahdomme saada aikaan. Olenko omassa toiminnassani tavoitteideni ja ihanteideni kanssa linjassa?

Kyllä = hyvä tunne.
Ei, en ole = huonolta tuntuva tunne.

Seuraamalla tunteitamme saamme otteen tahdostamme ja muuttamalla tunteitamme myönteisemmäksi saamme enemmän omaa tahtoamme elämäämme mukaan.

Tällaista itsesäätelyä voi oppia harjoittelemalla. Esimerkikis steinerpedagogiikassa yritetään nimenomaan kouluttaa lasta tutustumaan monipuolisesti sekä ajatteluunsa, tunteisiinsa ja tahtoonsa. Tavoitteena ei ole pelkästään hyvä ja rikas lapsuus, vaan myös se, että aikuisuudessa jaksaisi tehdä omalla tahdollaan mielekästä ulkoista työtä ja sisäistä itsensä kehittämistä.

Tahto toimii siis sekä sisäisen tietoisuutemme että orgaanisen biologisen sisäisyytemme perusvoimana. Mutta miten se toimii?

Pienen ikkunan tähän toimintaan saa, kun muistaa, että psyykkeemme perusteissa vaikuttaa yksinkertainen avaa-sulkeutuu tai toisin sanoen sympatia-antipatia toiminta. Yksinkertaisimmillaan, niin olemme sisäisesti auki jollekin tapahtumalla, tai sitten sisäisesti torjumme sen. (Vaikka tietoisella arkisella tasolla ollaan yhtä hymyä, niin sisäisesti voidaan tahdon tasolla torjua.)

Ihminen voi itse alkaa harjoitella tätä myös tietoisesti, psyykkisesti. Avautua ja sulkeutua, sulkeutua ja avautua. Avautua ottamaan maailman vastaan, sen jälkeen sulkea maailma pois ja miettiä mitä juuri tuli nähtyä ja koettua. Tai tehdä länäoloon liittyviä harjoituksia, joita tässä kirjoitussarjassa on käyty läpi. (Enemmän niistä kirjoissani "Irti tunnekoukuista" (Dialogia 2004) ja "Voimavarana itsetuntemus" (Kirjapaja 2006).


Kirjoitus ilmestynyt hieman erilaisessa muodossa lehdessä "Steinerkasvatus 1/2006"

TRANSMODERNI IHMISKÄSITYS


Ihmiset toivovat, että inhimillisellä toiminnalla olisi merkitystä maailmanlaajuisten ongelmien välttämiseksi, tai ainakin niiden lieventämisessä. Käydään kampanjaa sademetsien pelastamiseksi, tahdotaan kasvattaa lapsia inhimillisyyden hengessä, puhutaan terveellisempien elämänta­pojen puolesta, pohditaan tietoisuuden kehitystä. Toivotaan, ettei elämä olisi vain ennaltamäärättyjen biologisten tai uskonnollisten lakien toistamista, vaan että myös ihmisen vapaalla tahdolla olisi merkitystä kokonaisuuden kannalta. Elämme länsimaissa aikaa, jona passiivisen ihmis­käsityksen sijaan on tullut näkemys aktiivisesta ja ai­kaansaavasta itsenäisestä ihmisestä. Dualistisen taistelumen­taliteetin asemasta tavoitellaan vuorovaikutteis­ta yhteistyötä niin paikalliskulttuurissa kuin maa­ilmanlaajuisessa yhteyksissäkin.

Tätä ajatuskulkua on tietysti helppo kritisoida. Voi tuntua toivottoman idealistiselta puhua ih­misen tietoisuuden kasvusta samaan aikaan kun maailmalla soditaan enemmän ja raaemmin kuin koskaan aikaisemmin. Myös tarkempi analyysi ihmisen ns. yksilöllisyydestä paljastaa, miten lu­jasti jokainen meistä on ajatuksissaan kiinni oman aikakautemme trendeissä. Toisaalta luulee ajattelevansa toisten parasta, mutta taustalla on oma itsekkyys. Idealismin sijaan näyttää siltä, että aikamme on enemmänkin postmoderni ja kaoottinen kuin mitään muuta.

Postmodernissa ajattelussa on keskeisenä asia­na, että mitään suurta, yhtenäistä totuutta elä­mästä ja ihmisestä ei ole löydettävissä. Kaikki modernit tieteelliset ja uskonnolliset tulkintamallit voidaan osoittaa vajavaisiksi tai jopa valheellisiksi. Aika on ajanut "suurten tarinoiden" ohi. Ihminen voi ajatella mitä vain ja päättää täy­sin vapaasti, minkälaisten moraalisääntöjen mukaan haluaa elää. Jokainen on oma teorian­sa, jokainen luo oman merkityksensä. Tämä on yksilöllisyyttä, mutta samalla sanotaan, ettei yksilöllisyyttä oikeastaan ole erillisenä minänä olemassa. Ihminen on aina suhteessa johonkin, ja minuus muuttuu, kun ympäristö muuttuu.

Äärimmilleen postmodernissa ajattelussa väitetään, että minuus muuttuu, kun mennään huoneesta toiseen tai kun tavataan toinen ihminen. Vakaa­ta sisäistä yksilöllisyyttä ei kuulemma oikeastaan ole ole­massa, kaikki on liikkeessä, prosessia ilman en­naltamäärättyä määränpäätä. Postmoderni vapauttaa ihmisen erilaisten sääntöjen ja tiukkojen periaatteiden pakkopaidasta. Parhaimmillaan postmoderni ajattelu raivaa tilaa valtavalle luovuudelle, pahimmillaan se vie passiivisuuteen tai anarkiaan, kun mikä tahansa kelpaa eikä millään ole väliä.

Postmodernisssa on paljon hyviä puolia. Ongel­mana on se, että monet ihmiset, jotka pohtivat elämää, nykyaikaa ja omaa itseään, eivät koe post-modernia ajattelua oikeaksi. Myöskään ennaltamäärätyt perinteiset tieteelliset tai uskonnolliset mallit eivät enää tyydytä. Ollaanko joutumassa tyhjän päälle, mihin suunnata toimintansa? Transmoderni ajattelu jatkaa siitä, mihin postmoderni jää. Käsitteen teki tunnetuksi amerikkalai­nen sosiologi Paul H. Ray, joka suuressa arvoky­selyssä huomasi, ettei amerikkalaisia enää voinut perinteisesti jakaa moderneihin liberaaleihin ja konservatiivisiin idealisteihin. Peräti 44 miljoonaa, noin neljäsosa amerikkalaisista, seurasi ajattelussaan, arvoissaan ja kulutustottumuksissaan kolmatta elämäntapaa, jota hän nimitti transmoderniksi. Nämä ihmiset olivat heränneet ajattelemaan ekologisia kysymyksiä, sukupuolten välistä tasa-arvoista vuorovaikutusta, terveellisiä elämäntapoja ja globaalista solidaarisuutta. Rayn alustavaa selvitykset osoittavat, että transmodernien osuus väestöstä on Euroopassa vielä suurempi kuin Pohjois-Amerikassa.

Transmodernissa ajattelussa avainsanoja ovat vuorovaikutus, yksilöllisyys, seikkailu ja oman varjonsa kohtaaminen.

SIIS MIKÄ MODERNI?
Antti Kiurun mukaan

MODERNI

Varmuus ulkoisen totuuden ja todistelun avulla

Dualistinen

Kohtalo

Ajattelu ulkoisen todellisuuden heijastuksena

POSTMODERNI

Varmuus ja illuusio joka pitää hajottaa

Erillinen

Sattuma

Ajattleu subjektiivista

Kaikki teoriat näennäisiä

TRANSMODERNI

Varmuus oman ajattelun ja kokemuksen avulla

Littyminen

Tarkoituksellisuus:
Ihmisenä olemisen merkitys

Ajattelun avulla luodaan todellisuutta

Teoriat integroituvat


Transmoderni ihminen kokee, että on olemassa yhteisiä arvoja, joiden eteen kannattaa tehdä töitä. Mutta arvoja ei ole annettu ennakkoon ulkoapäin, tieteen tai uskonnon suunnalta, vaan ne muodostuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Yhteistyössä syntyvä kokonaisuus tai "totuus" ei kuitenkaan ole täysin sattumanvarainen ja kaikille erilainen, kuten postimoderneissa piireissä usein ajatellaan, vaan se liittyy yhteiseen ideaan. Yhteinen idea voi olla jokin yhteinen hyvä asia, kuten rauha, kestävä kehitys tai luottamus.

On miljoonia ihmisiä, jotka tahtovat tehdä hyvää tulevaisuuden puolesta. Suuri osa heistä löytyy ns. vaihtoehtoliikkeiden parista, missä tehdään työtä tiettyjen ekologisten, terveydellisten tai yleisten henkisten arvojen puolesta. Mutta transmodernisti ajattelevia ihmisiä on myös vakiintuneimmissa ympyröissä. On väsytty vanhoihin perinteisiin, postmoderni näkemys tuntuu liian pinnalliselta ja tahdotaan "jotain muuta". Transmodernissa ajattelussa nähdään, että yksilön rakentava toiminta on välttämätöntä, jotta elämä voisi jatkua maapallolla. Yksi kestävän kehityksen merkkihenkilöistä Helen Caldicott, on osuvasti lausunut: "We are the guardians on the earth." Me olemme nykyään tämän maapallon vaalijoita.

Transmoderni uskonnollisuus voisi olla yhteistyötä Jumalan ja ihmisen välillä. Ei valtasuhde, joka perustuu pelkoon, vaan kumppanuus. Vaikka tällainen ajattelu on kauhistus perinteisen uskon kannattajalle, niin tämä suuntaus näkyy siellä täällä vakiintuneiden kirkkokuntienkin piirissä. Kolmas transmodernin ajattelun avainkäsite on seikkailu. Siitäkin on merkkejä nykyajassa. Esimerkiksi ihmiset eivät tyydy valmiisiin pakettimatkoihin tuttuihin lomakohteisiin vaan haluavat suunnitella oman seikkailulomansa tuntemattomiin ja yllätyksellisiin kohteisiin. Moderni asennoituminen elämän epävarmuuteen on tarttua johonkin teoriaan, joka luo vaikutelman siitä, että asiat ovat hallinnassa. Postmoderni asenne voisi olla epävarmuuden hyväksyminen yhtenä elämän väistämättömyytenä.Transmoderni asenne on seikkailu; tulevaisuus on todella vaikea, mutta otetaan se haasteena, jossa voi oppia uusia taitoja ja kykyjä.

Transmoderni lähestymistapa ei kuitenkaan merkitse vain yhtä hulvatonta seikkailua. Se ei myöskään ole paluuta humanistiseen idealismiin, missä uskotaan sinisilmäisesti ihmisen hyvyyteen ja kehitysmahdollisuuksiin.Yksi oleellinen puoli transmodernia ajattelua on oman varjon kohtaaminen - oivallus siitä, että ihminen käy myös omaa henkilökohtaista sisäistä matkaansa, ihmisenä kasvamisena. Varjon kohtaaminen on sekä omien negatiivisten ja torjuttujen puolien kohtaamista että omien piilossa olevien hyvien ja voimaa antavien puolien tunnistamista ja tunnustamista.

Transmodernisti ajatteleva ihminen ymmärtää, että oma käsityskyky on suhteessa siihen miten hyvin pystyy erottamaan omat subjektiiviset tunteet ja kuvitelmat tietyn tilanteen objektiivisista tapahtumista - miten paljon pystyy väistämään ns. projektiota. Tämä onnistuu vain, jos on harjoittanut jonkinlaista kriittistä itsetuntemusta. Itsetuntemuksen tiellä kohtaa itsessään negatiivisia puolia, joita ei muuten huomaa tai tahdo nähdä: vihaa, pelkoa, kateutta, ennakkoluuloisuutta, laiskuutta, aggressiota. Näiden varjopuolien työstäminen ja niistä vapautuminen on perusedellytyksenä sille, että pystyy esimerkiksi rauhassa kuuntelemaan toisenlaisen maailmankatsomuksen edustajaa, oikopäätä tuomitsematta häntä. Varjon kohtaamiseen liittyy myös omien hyvien puolien huomaamista ja piilossa olevien persoonallisten piirteiden ja voimien esiintuomista.

Transmoderni ajattelu on ensimmäinen nykyajan filosofinen katsantokanta, jossa otetaan huomi­oon itsetuntemuksen ja vuorovaikutustaitojen kehittäminen.

Moderni maailmankatsomus syntyi luonnontieteiden kehityksen myötä.

Postmoderni sai alkunsa kokeellisen taiteellisen toiminnan kautta. Transmoderni syntyy tiedostavan humanismin ja psykologian välityksellä.

Tony Dunderfelt
PSYKOLOGIA JA HENKINEN TIETOISUUS

Mitä joku tarkoittaa sanoessaan näkevänsä enkelin? Miten psykologiassa käsitellään ihmisen henkisiä ja uskonnollisia tarpeita? Mitä oikeastaan tapahtuu seuraavassa kokemuksessa (Rasku 1987, 143):

"Eräänä talvisena päivänä matkasimme jonnekin; kävelin setäni kanssa hevosen vetämän reen perässä, kun äkkiä, ilman mitään ulkoista syytä, koin jotain suurempaa kuin minä itse. Esirippu aukesi. Ja näin Rakkauden, en silmilläni vaan sisäisellä olemuksellani. Tajuntani avautui ja kaikki vain oli. Aivan kuin sulauduin talviseen maisemaan ja luontoon. Oli pakkanen, mutta minulla oli lämmin ja hyvä olo — kaikki sanat ovat oikeastaan liian mitättömiä kuvaamaan kokemaani — ikään kuin sydämeni olisi ollut auki mieleeni tulvivalle ilolle ja rakkaudelle."

Vastaavia kertomuksia on satoja. Usein kokemukset liittyvät uskonnolliseen etsimiseen tai toimintaan jonkun kirkon tai seurakunnan piirissä. Mutta hämmästyttävän usein niihin ei liity perinteistä uskonnollista palvontaa, rukousta tai henkistä hätää ja ahdistusta (Bragdon 1990). Selvästi arkipäivän tietoisuuden ylittäviä kokemuksia syntyy yhteydessä luontoon, vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, unen ja valveen rajalla, kuoleman läheisyydessä, seksuaalisessa kanssakäymisessä ja monissa muissa tilanteissa. Tämä viittaa siihen, että kyseessä ovat ihmisen psyykeen eli tietoisuuden olemukseen liittyvät mandollisuudet, eikä vain henkilön tietyn elämäntilanteen esiinloihtima poikkeustila.

Kuvatun kaltaiset kokemukset ovat "New Agen" ja erilaisen henkisen etsinnän aikakautena niin yleisiä, että ne ovat saanet oman termin: "spiritual emergence", henkisyyden esiintulo (Grof & Grof 1991). Uudessa psykiatrisessa luokitusjärjestelmässä DSM-IV on jopa diagnostinen ryhmä henkisille kokemuksille, jotka aiheuttavat psyykkisiä häiriötiloja ( (Lukoff, Lu & Turner 1998).

Mistä sitten on kysymys. Ovatko kokemukset viime kädessä kuvittelua? Itsesuggestiota? Lapsuuden symbioosin uudelleenkokemista? Kuolemanpelon kieltämistä? Aliravitsemuksen tai aivotoiminnan aiheuttama psyykkinen häiriötila? Psykologisissa selityksissä pyritään usein palauttamaan eli redusoimaan tällaiset kokemukset jollekin yleisesti hyväksytylle olemisen tasolle. Psykologi tulkitsee siten ympäristön, lapsuuden, aivotoiminnan tai mielikuvituksen vaikuttaneen ratkaisevasti kokemuksen ilmiasuun. Psykologinen selvitys on usein räikeän vastakohtainen kokijan oman tulkinnan kanssa. Hän itse tuntee elämyksensä ylittävän arkipäivän todellisuuden ja tuovan hänelle ymmärrystä sellaisesta elämän ulottuvuudesta, joka ei ole tavalliseen aistihavaintoon nojaavan rationaalisen ajattelun saavutettavissa. Tutkija taas haluaa puhua vain ilmiön mitattavista tai muuten selkeästi selitettävissä olevista puolista.

Psykologiassa ei voida hyväksyä kaikenlaisia kokemuksia sellaisenaan, vaan pyrkimys on mennä ilmiöiden "taakse" ja ymmärtää kriittisesti niiden taustalla olevat tekijät. Mutta aiheellisesti voi kysyä, miksi kokijan ja tutkijan tulkinnat eroavat näinkin paljon. Toiselle kokemus on elämän merkittävimpiä asioita, toiselle "vain" sähkökemiallisten prosessien liikettä. Keskustelussa ei löydy yhteistä kieltä.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on valaista uudella tavalla henkisiä kokemuksia, uskonnollisuutta ja ihmisen tarvetta pohtia metafyysisiä kysymyksiä. Esitän suuntaviivat psykologiseksi kokonaiskuvaksi, jossa fyysisten, sosiaalisten ja psyykkisten tasojen lisäksi pystytään avoimesti ja kriittisesti käsittelemään kokemuksia, jotka ilmentävät jotain, mitä näin aluksi voisi nimetä henkisyydeksi. Kutsun tätä ihmiskäsitystä psykosofiaksi.


Psykologiasta psykosofiaan

Psykologia ja uskonto, tai laajemmin ihmisen henkisyyden tutkimus, eivät perinteisesti ole kohdanneet. Psykologian oppikirjoista löytyy tuskin sanaakaan ihmisen uskonnollisista ja henkisistä tarpeista (poikkeuksena WSOY:n Lukion oppikirjan viides osa, jonka kirjoitus-ryhmään kuulun. Siinä käydään James W. Fowlerin teorian valossa läpi uskonnollisuuden kehitys elämänkulussa. Dunderfelt et.al 1993).
Teologit eivät ymmärrettävistä syistä ole kiinnostuneet psykologiasta, joka väheksyy uskontoa tai suoraan kieltää uskonnollisen ulottuvuuden olemassaolon. Tulevat papit suorittavat kurssit kehityspsykologiassa ja sielunhoidossa, mutta psykologian ja uskonnon välillä puuttuu laajempi integraatio. Tätä puutetta korjaamaan on tosin viime aikoina syntynyt pastoraalipsykologia (Kettunen 1994).
Uskontopsykologia on ainoa akateeminen alue, jossa psykologia ja uskonto lyövät kättä. Valitettavasti uskontopsykologinen tutkimus on yliopistoissa hyvin pientä muihin tieteenaloihin verrattuna. Kehitystä näyttää myös hidastavan keskenään kilpailevien teorioiden valtava määrä (Wulff 1991). Yksittäiset tutkimukset ovat kiinnostavia, mutta suurelle yleisölle ei välity kokonaiskäsitystä psyyken ja persoonallisuuden merkityksestä uskonnossa.

Uskonto taitaa olla yhteiskunnassamme viimeisiä tabuja. Aiheesta voi puhua uskovaisena, mutta harvoin ihmiselämän tutkijana. Uskonnolliset ryhmät pelkäävät psykologisen kritiikin repivän hauraan ja henkilökohtaisen asian rikki. Tieteen edustajat taas pelkäävät rationaalisen ja materialistisen maailmankuvan rappeutuvan jos "subjektiivisuus", "mystiikka" ja "huuhaa" päästetään tutkimuksen piiriin.
Asialla on kuitenkin sosiaalinen tilaus. Milloinkaan ihmiskunnan historiassa henkisyyden markkinat eivät ole olleet näin monipuoliset ja avoimet. Lähes jokaisesta maapallomme aatesuuntauksesta löytyy kirjallisuutta. Omaa aikaamme ja kulttuuriamme leimaa lisäksi yksilöityminen, ihmisiä oikein kannustetaan muotoilemaan oma maailmankatsomuksensa ja kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja.
Tässä tilanteessa kaivataan vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin:

Miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat aikuisen uskoon?
Missä kulkee mielikuvituksen ja todellisen henkisen kokemuksen raja?
Minkälaisia sisäisiä voimavaroja ihmisestä löytyy?
Voiko ihmisen tietoisuutta kehittää meditoimalla?
Mitä tapahtuu rukouksessa ja "ihmeparantumisessa"?
Mitä on uskonnollinen fanatismi?
Mitä ovat enneunet? Onko telepatia mandollista?

Monet ihmiset eivät halua vain uskoa niin kuin joku auktoriteetti tai traditio opettaa, vaan ymmärtää itse oman kokemuksensa ja ajattelunsa kautta. Monet myös toivovat, etteivät uskominen ja tutkiminen olisi kaksi eri asiaa, vaan saman asian kaksi puolta. Tässä tilanteessa toivoisi, että uskonnon ja psykologian edustajat alkaisivat enemmän vaihtaa ajatuksia keskenään.

Jo hyvin arkinen huomio osoittaa, että uskonnolliset ja henkiset kokemukset ovat kokemuksia, eli ne soveltuvat erityisen hyvin psykologian (kokemustieteen) tutkittaviksi. Psykologisen tutkimuksen tehtävä ei tietenkään ole "oikeiden" tai "väärien" kokemusten analyysi tietyn uskonnollisen dogmatiikan mukaisesti. Psykologian ei myöskään tarvitse ottaa kantaa monimutkaisiin teologisiin kiistakysymyksiin, kuten maailman luomiseen, Jeesuksen jumalallisuuteen tai helvetin olemassaoloon. Riittävän paljon tutkimista löytyy jo tällaisista peruskysymyksistä: mitkä ovat tietoisuuden ulottuvuudet, miten ihmisen persoonallisuus vaikuttaa uskonnollisiin valintoihin ja käyttäytymiseen ja mitkä asiat vaikuttavat uskonnollisessa kääntymyksessä ja hurmoksessa.


Ajattelun kolme askelta

Psykologisen kokonaiskuvan, psykologian, muotoileminen etenee nähdäkseni kolmen askelman kautta. Ensinnäkin on myönnettävä, että asia on yleensä tutkimisen arvoinen. Uskonnollisuudella ja henkisellä pohdinnalla on merkittävä osuus ihmisen elämässä. Tähän ei tarvita muuta kuin vilkaisu Suomessa tehtyihin kyselyihin (Heino 1997). Kolme neljäsosaa ihmisistä sanoo uskovansa johonkin henkiseen ulottuvuuteen, kohtaloon, telepatiaan, kuoleman jälkeiseen elämään ja niin edelleen. Jumalaan uskoo 71 prosenttia, monet eri tavalla kuin kirkko opettaa. Enkelien olemassaoloa pitää todennäköisenä 47 prosenttia, 45 prosenttia uskoo, että rukouksen avulla voidaan parantaa vaikeitakin sairauksia, joka viides ajattelee, että Suomessa on käynyt ufoja ja 18 prosenttia uskoo, että jälleensyntyminen eli reinkarnaatio on totta. Ihmisten kanssa keskustelemalla ja tiedotusvälineitä seuraamalla huomaa, ettemme mieti näitä asioita salassa itseksemme, vaan että ne ovat hyvinkin esillä arkisessa elämässä.

Toiseksi on pystyttävä näkemään kokemuksen erikoisasema suhteessa orgaaniseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Kaikki kolme toimivat tietysti yhdessä ja vaikuttavat saumattomasti toinen toisiinsa. Tämän ajatuksen takana ei ole mikään mystiikan toive tai uskonnollinen hurmahenkisyys, vaan koko asia lähtee ilmiökeskeisesti psyykestä itsestään. Suomessa Lauri Rauhala on seikkaperäisesti osoittanut, miten tärkeä on ymmärtää, ettei tajunnallisuus eli kokemus ole sama asia kuin esimerkiksi aivotoiminta (Rauhala 1983, 1998).

Lauri Rauhala esittää näkemyksensä perusteellisen filosofisen analyysin avulla, mutta asian voi ymmärtää myös maalaisjärjellä. Tutkii aivoja tai muita orgaanisia toimintoja miten paljon hyvänsä, sieltä löytyy vain biologista massaa ja sähkökemiallisia reaktioita, ei koettuja elämyksiä. Aivot ovat psyykkisen kokemisen välttämätön, mutta eivät riittävä edellytys. Samalla tavalla esimerkiksi taiteellinen elämys on jotain muuta kuin mitattavissa olevat kankaan ja värin materiaalit. Elämys on yhteydessä yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa se ilmenee, mutta se on luonteeltaan jotain muuta kuin lakipykälät ja politiikka. Tämä on täysin itsestään selvää, mutta nykypäivän yltiöpäinen tarrautuminen aivotutkimukseen ja luonnontieteellisiin selitysmalleihin hämärtää asiaa.

Sen jälkeen kun psyykkinen tai tajunnallinen on vapautettu itsenäiseksi kokonaisuudeksi, tätä todellisuuden aluetta voi lähestyä tarkemmin sen omilla ehdoilla. Otetaan kolmas askel kohti henkisyyden asianmukaista tutkimusta. Kokemuksen piirissä on korkeampaa kokemuksellisuutta (Steiner 1968). Tietoisuutemme sisältää elämyksiä, joiden syntyä ja ilmenemistä ei määrää aistihavainto eivätkä psyyken sisäiset muistitoiminnot. Parhaiten ja ilman mitään mystiikkaa tämän tavoittaa tarkastelemalla introspektisesti omaa itsetietoisuuttaan. Pystymme sisäisesti tiedostamaan omia psyykkisiä sisältöjämme, valitsemaan tilanteeseen sopivia ajatuksia ja reaktioita (tiukoissa paikoissa tämä toki voi olla vaikeata...) ja luomaan opituista aineksista uusia luovia kokonaisuuksia. Perinteisesti filosofiassa itsetietoisuutta on kutsuttu henkiseksi kyvyksi, jonka kautta avautuu myös muita arkipäiväisestä tietoisuudesta poikkeavia kokemuksia (Rauhala 1992).

Kokemuksen piirissä olevasta korkeammasta kokemuksesta saadaan ote myös pohtimalla ihmisen yksilöllisyyden, ydinminuuden (Krohn 1996) olemusta ja esiintuloa. Yksilöllisyys kehittyy aina vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa jossain yhteisöllisessä verkostossa, eikä ydinminuutta voisi tiedostaa ilman hermojärjestelmää, mutta sitä ei voi myöskään palauttaa näihin tekijöihin. Kun jälleen tarkastelee introspektisesti yksilöllisyyttä, huomaa, että kukaan ei voi opettaa minulle, mitä ja kuka oikeastaan olen. Vanhempani antavat minulle oman olemukseni perustan, mutta kuten vanha sanonta kuuluu: "Kasvatuksen tarkoituksena ei ole täyttää säiliö vaan sytyttää tuli". Minuus herää perustojen ollessa kunnossa, mutta sitä ei additiivisesti luoda kaikesta siitä, mikä on mennyt tajuntaan sisään oppimisena. Yksilöllisyys on enemmän kuin osiensa summa.

Tämä tulee erityisen selvästi esiin ihmisen elämänkulun aikana (Dunderfelt 1997). Elämänkaaripsykologian perusajatus aikuisuudessa on, että ydinminä pyrkii syntymään esiin läpi koko elämän. Varsinkin aikuisuudessa ihminen kysyy, kuka minä oikeastaan olen, ja joutuu tässä prosessissa törmäämään sekä sisällään oleviin lapsuudesta tulleisiin minäkuviin että ympäristön vaatimiin roolikuviin. Jos ei tajua ydinminän prosessuaalisuutta ja erilaisuutta suhteessa muihin psyykkisiin toimintoihin, ei oikein ymmärrä aikuisen sisäisiä taisteluja inhimillisen kasvun tiellä.

Näin ilmenee sisäisyyden moniulotteisuus. Tutkimus näistä tietoisuuden tasoista tai ulottuvaisuuksista on pienenä sivujuonteena kulkenut psykologian historiassa (Wolman& Ullman 1986), varsinkin humanistisen ja transpersonaalisen psykologian piirissä, jossa mandolliset ylipersoonalliset tai transsendentaaliset tasot myös huomioidaan. Tutkimukset avaavat kiinnostavan näkökulman aiheeseemme ja ansaitsevat tulla laajemmin huomioiduiksi.


Uskonnollinen kokemus ja tietoisuuden tasot
— Rudolf Steiner ja Ken Wilber


Tietoisuuden tasojen tutkimus on Suomessa paria poikkeusta lukuunottamatta melko tuntematonta (Kaitaro 1994). En yritä kartoittaa tässä koko laajaa aluetta, vaan perustan näkemykseni omiin ja ihmisten kertomiin kokemuksiin. Kirjallisina lähteinä käytän kahta alan tutkijaa, Rudolf Steineria ja Ken Wilberiä.

Rudolf Steiner (1861-1925) hämmästytti jo vuosisadan alussa tieteellistä maailmaa väittämällä, että ihminen pystyy kehittämään havainnointiaan ja ajatteluaan niin, että henkisiä ulottuvuuksia ja niiden vaikutuksia maalliseen elämään pystytään tarkasti esittämään. Steinerin antroposofista hengentiedettä ei ole hyväksytty "oikeaksi" tieteeksi, mutta hänen näkemyksensä ovat yhä niin haastavia ja tuoreita, että viittaan tässä kirjoituksessa niihin. Steiner myös antoi uudelle holistiselle psykologialle nimen psykosofia, mutta ei itse ehtinyt kehit­tää sitä kovinkaan pitkälle (Steiner 1980).

Ken Wilber on koulutukseltaan luonnontieteilijä, mutta tehnyt pääosan työstään ihmistutkimuksen piirissä. Hän on suuren lukeneisuutensa ja oman meditatiivisen työnsä avulla tehnyt synteesiä erilaisten uskonnollisten ja henkisten perinteiden välillä. Wilberin näkemyksistä keskustellaan humanistisen ja transpersonaalisen psykologian piireissä vilkkaasti. Hänen kokonaisnäkemyksensä inhimillisen tietoisuuden ulottuvuuksista (The Spectrum of Consciousness) ansaitsee tulla tunnetuksi myös Suomessa. Wilber julkaisi teoriansa ensimmäisen kerran 1970-luvun lopussa, minkä jälkeen hän on muuttanut ja kehittänyt sitä. Teorian viimeinen versio (Wilber 1996) on niin laaja ja sisältää niin paljon viittauksia uskontoihin ja filosofisiin järjestelmiin, ettei sitä voi esittää lyhyesti. Tyydyn yleiskatsaukseen hänen näkemyksistään.


Tietoisuuden spektri

Wilber lähtee siitä, että useimmissa uskonnoissa ja monissa kehityspsykologian ajatustavoissa ihmisen kehitys kuvataan vaiheina, "tikapuina" alemmasta kehityksestä kohti korkeampaa. "Korkeampi" ei välttämättä tarkoita parempaa, vaan vaihetta, joka sisältää edellisten vaiheiden kehityssaavutukset. Nämä vaiheet ovat Wilberin mukaan nimenomaan tietoisuuden kehitysvaiheita, yhdestä laadusta ja olemuksesta seuraavaan.

Eri perinteiden vaihekuvaukset tuntuvat aluksi täysin yhteensovittamattomilta. Miten psykologiassa sovittaa esimerkiksi Piagetin ja Freudin vaihekuvaukset keskenään, saati yhdistää kristillistä ja hindulaista perinnettä? Wilber on kuitenkin perehtynyt todella laajaan aineistoon ennakkoluulottomasti ja tehnyt rohkean synteesin. Hän on itse tiivistänyt löytämänsä yli 20 tietoisuuden kehitysvaihetta seitsemään perusvaiheeseen (Wilber 1987).

arkaainen (archaic) – maaginen (magic) – myyttinen (mythic) – rationaalinen (rational)
psyykkinen (psychic) – subtiili (subtle) – kausaalinen (causal)

Arkaainen
- kokemukset omasta kehosta, ulkomaailman havainnointi, perusturvallisuuteen liittyvät tunteet
- tietoisuuden taso "mykkä", suoraa kehollista kokemusta
- liittyy Maslowin fysiologisiin tarpeisiin, ensimmäiseen ja toiseen chakraan (intialaisessa energiakehojärjestelmässä), Piagetin senso­motoriseen vaiheeseen, Mahlerin autistiseen ja symbioottiseen lapsen kehitysvaiheeseen.

Maaginen
- mielikuvat, käsitemuodostuksen alku; ajattelu, johon liittyy paljon kuvittelua, omia toiveita ja omnipotenssia
- tietoisuus ei erota itsesään ulkomaailmasta, vaan pyrkii maagisesti manipuloimaan sitä
- Maslowin turvallisuuden tarpeet, kolmas chakra, Kohlbergin esi­konventionaalinen moraali.

Myyttinen
- kuvallinen ajattelu kehittyy, mutta ei pysty vielä irrottautumaan konkreettisista tapahtumista ja nykyhetken tarpeista
- tietoisuuden valtaavat mahtavat unenomaiset myyttiset kuvat
- Maslowin liittyminen tarpeet, neljäs chakra, Piagetin konkreettisen ajattelun vaihe, manomayakosa Vedantassa.

Rationaalinen
- vastaa aikuisen arkipäivän tietoisuutta, suunnittelemme, arvioimme, toivomme; koemme itsemme subjektina ja ulkomaailman objektina
- tietoisuus peilaa ja pyrkii ymmärtämään maailmaa
- Maslowin arvostuksen tarpeet, viides chakra, Piagetin formaalisen ajattelun vaihe, Kohlbergin jälki-konventionaalinen moraali.

Psyykkinen
- kokemuksia siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen, autuuden, henkisen valon kokeminen, paranormaaleja kokemuksia (telepatia, telekinesia)
- tietoisuus ylittää tietyn rajan, subjekti ja objekti sulautuvat, kokemus uudesta olemisen ulottuvuudesta
- Maslowin itsensä toteuttamisen tarve, kuudes chakra, vijnanamaykosa Vedantassa, manas Mahayana buddhismissa, elämänvoimien kokeminen ja Imaginatiivinen tietoisuus antroposofiassa (Steiner 1992).

Subtiilinen
- valaistuminen, intuitio henkisenä kokemuksena, Platonin Ideat, Jungin arkkityypit, uskonnoissa ilmenee "tyhjyytenä, joka on täytetty hengellä" tai "Totuutena, jota ei voi sanoin kuvata"
- tietoisuus laajenee ja syventyy, menee kaikkien sanojen ja kuvien taakse
- Maslowin transsendentaaliset tarpeet, seitsemäs chakra, muun muassa buddhi ja bijamantra intialaisessa perinteessä, astraliteetin
kokeminen ja Inspiratiivinen tietoisuus antroposofiassa.

Kausaalinen
- alfa ja omega, yhtyminen kaikkeen olevaiseen, kehityksen alku ja loppu; tietyissä perinteissä kuvataan persoonallisena, toisissa persoonattomana kokemuksena.
- tietoisuus lepää omassa alkuolemuksessaan
- Hegelin Henki, kristillisyydessä yhtyminen Jumalaan, Kristuksen kohtaaminen ja Kristuksen kaltaiseksi tuleminen, anandamayakosa Vedantassa, atman intialaisessa ajattelussa, Kether Kabbalassa, Minuuden korkein kehitysvaihe ja Intuitiivinen tietoisuus antroposofiassa.

On huomionarvoista, että kaikki kuusi rationaalisen ulkopuolella olevaa tietoisuudentilaa todella koettuina tuntuvat "henkisiltä", "ihmeellisiltä" ja "hurjilta" verrattuna arkipäivän tietoisuuteen. Mutta kolmella korkeammalla tasolla on aivan selvästi erilainen laatu, olemus ja merkitys kuin kolmella alemmalla. Ratkaisevaa on, millä tavalla oma persoonallisuus vaikuttaa kokemuksiin.

Arkaaisella, maagisella ja myyttisellä tasolla persoonallisuus ei vielä ole kunnolla integroitunut, tiivistynyt, ja kokemukset värittyvät aina omista tunnelmista, tarpeista ja mielihaluista. Oma tiedostamaton projisoituu kokemuksiin ja niiden selityksiin. Tuloksena on yleensä kertomuksia, jossa ulkopuolinen melko helposti huomaa kertojan oman kasvatuksen, pelkojen ja sosiaalisen taustan vaikutuksen.
Psyykkisellä, subtiilisella ja kausaalisella tasoilla on kysymys kokemuksista, jossa oma tietoisuus ylittyy ja liittyy maailmassa vallitseviin henkisiin voimiin. Tietoisuudesta tulee väline tutkia henkisiä ulottuvaisuuksia. Tällainen kokemus ei ole kovinkaan subjektiivista, etenkään silloin kun ihminen on tietoisesti harjoittanut itseään niin, että osaa jättää henkilökohtaiset toiveet ja tarpeet taakseen.

Käytännössä tietoisuudentilat tietysti sekoittuvat ja voidaan kysyä, miten puhtaita subjektiivisuudesta henkiset kokemukset todella voivat olla. Psykologisen tai psykosofisen tutkimuksen tehtävä onkin osata erottaa kokemuksessa ilmenevät vaikutteet. Tietoisuuden spektrin avulla voidaan oppia erottamaan, mikä on mielikuvitusta ja omien pelkojen projektiota, mikä taas syvempää ymmärrystä ja tietoisuutta maailmassa vaikuttavista voimista.


Väärinkäsitysten välttämiseksi

Wilberin hyvä perusoivallus on, että kolmea ensimmäistä tietoisuudentilaa ei tulisi sekoittaa kolmen viimeisen kanssa. Tätä hän kutsuu pre/trans- väärinkäsitykseksi (fallacy). Esimerkiksi myyttisessä tietoisuudentilassa voidaan kokea hurjia visioita, mutta ne eivät Wilberin mukaan ole oikeastaan suuria henkisiä kokemuksia. Ne eivät ole transpersonaalisia siinä mielessä, että ne toisivat ymmärrystä jostain ihmisen ulkopuolisesta henkisestä ulottuvuudesta, vaan ne ovat pre-personaalisia eli niissä ilmenevät ihmisen omat tiedostamattomat tunteet ja halut kuvallisia, visionomaisina ilmaisuina.

Pre/trans- väärinkäsitys on erittäin yleinen psykologiassa samoin kuin uskonnollisissa liikkeissä. Freud itse ja psykoanalyysi yleensäkin selittää kaikki transpersonaaliset kokemukset pre-rationaalisina infantiilisina ilmiöinä. Mitään rationaalisuutta ylittävää tietoisuuden tilaa ei voida hyväksyä. Uskonnoissa taas hyväksytään aivan liian helposti kaikenlaiset näyt ja hurjat kokemukset henkisinä, joskus jopa ilmoituksena Jumalalta. Ilman teoriaa tietoisuuden spektristä ei ole välineitä analysoida kokemuksia. Jäädään helposti dogmaattisten tulkintojen tasolle, jossa ratkaisevaa on tietyn uskonnon perinne eikä itse kokemuksen laatu.

Wilberiä voi arvostella siitä, että eri perinteiden vaihekuvaukset on liian saumattomasti yhdistetty yhteen teoriaan, jossa ei oteta huomioon kulttuurien ja aikakausien muovaamia vivahteikkaita yksityiskohtia. Kuten sanottu, hän on itse perustellut näkemyksensä laajemmin kuin tässä voi esittää. Totta kuitenkin on, että hän lähtee a priori siitä, että ihmisen tietoisuus on laadultaan sellainen kuin eri henkiset perinteet sen vaihe- ja kehityskuvauksissaan esittävät. Toisin sanoen Wilber ajattelee, että kuvaukset eivät ole vain symbolisia, vaan todella olemassaolevien tasojen kuvauksia.

Tämä on tietysti iso väite ja suuntautuu nykyajan psykologista ajattelutapaa vastaan. Mutta entä jos otamme sen lähtökohdaksi ja katsomme miten pitkälle se riittää? Onko se käyttökelpoinen oletus, eli saammeko sen avulla lisää ymmärrystä henkisistä ja uskonnollisista ilmiöistä?

Henkisyys ja mielenterveys — elämänvoimien kokeminen

Otetaan esimerkeiksi pari erikoislaatuisiin tietoisuustiloihin viittaavaa kokemusta. Aloitetaan kirjoituksen alussa olleen kaltaisella kokemuksella ja katsotaan, miten se voidaan ymmärtää tietoisuuden spektrin näkökulmasta.

"Muistan sen illan ja melkein tarkalleen sen paikan kukkulan huipulla, jossa sieluni avautui Äärettömyydelle ja kaksi maailmaa, sisäinen ja ulkonainen, sulautuivat äkkiä yhteen. Syvyys kutsui syvyyttä – ja se syvyys, minkä oma kamppailuni oli avannut sisimmässäni, sai vastauksen pohjattomalta syvyydeltä ulkopuolellani. Olin yksin Luojani kanssa ja maailman koko kauneuden kanssa ja rakkauden ja surun, vieläpä kiusausten kanssa. Mutta tunsin oman henkeni olevan täydellisessä yhteydessä Hänen henkensä kanssa. Tavallinen, ympärillä olevien asioiden aistiminen häipyi pois. Sinä hetkenä oli jäljellä vain suunnaton ilo ja riemu. Kokemusta on mandoton täysin kuvailla. Sen vaikutus oli kuin suuren orkesterin, kun kaikki äänet ovat sulaneet yhdeksi avartuvaksi harmoniaksi, joka saa kuulijan kokemaan, että hänen sielunsa kohoaa ylöspäin ja melkein pakahtuu oman tunteensa voimasta."

Kuvaus on William Jamesin klassikkoteoksesta "Uskonnollinen kokemus" (The Varieties of Religious Experience, 1902, suom. 1981). Kirja sisältää tukuttain vastaavia kertomuksia ja Jamesin pohdintoja, jotka vieläkin ihastuttavat avoimuudellaan. Wilberin näkökulmasta kyseessä on psyykkisen tason kokemus. Oma tietoisuus laajenee ja yhdistyy kaikkialla vaikuttavaan psyykkiseen olemukseen.
Rudolf Steinerin avulla voi mielestäni ymmärtää tapahtumaa vielä askeleen pidemmälle. Steinerin mukaan seuraava korkeampi tietoisuuden taso arkipäiväisestä ylöspäin on elämänvoimien kenttä. Elämänvoimat tai muotovoimat, kuten hän niitä myös nimittää, muotoilevat ja elävöittävät aineellisen. Kaikki, mikä niin ihmisen kehossa kuin luonnossa ja kosmoksessakin on elävää, on jonkin muotoista. Elämänvoimien avulla fyysisestä massasta muotoutuu jotain: kasvot, puun lehti, koiran tassu tai mikrotasolla solu, molekyyli tai atomin liike. Kaikkialla on siten elämänvoimia (eteriteetti).

Eteriteetti on yhteydessä myös ihmisen tietoisuuteen, sillä se on välittävä taso fyysisen ja psyykkisen välillä. Joissakin tilanteissa tietoisuus avautuu ja omat elämänvoimat sulautuvat, yleensä lyhyeksi hetkeksi, ympärillä olevaan elämänvoimakenttään. Kokemus on aina hurmoksellinen, tuntuu kuin lähtisi liitoon ja lentämään, sydän on pakahtua ilosta, kyyneleet tulevat silmiin ja kaikki murheet tuntuvat kaikkoavan. Elämä on taas elämisen arvoista. William Jamesin kirjassa on edellisen kokemuksen jälkeen hyvin samanlainen kuvaus (James 1981, 57):

"Sitten tuo hurmostila vähitellen heikkeni; tunsin että Jumala vetäytyi pois siitä välittömästä yhteydestä jonka hän oli minulle suonut ja minä pystyin jatkamaan matkaa, vaikkakin hyvin hitaasti; niin voimakas oli vielä tuon sisäisen tunteen vaikutus. Olin sitä paitsi itkenyt useita minuutteja, silmäni olivat turvoksissa, enkä halunnut ystäväni näkevän minua sellaisena. Tuo hurmostila kesti ehkä neljä, viisi minuuttia,
vaikka se tuntui paljon pidemmältä."

Kertoja lopettaa tarinansa hyvin tyypillisesti tämän tietoisuustilan kuvauksille:

"Mutta mitä enemmän yritän löytää sanoja tämän intiimin kosketuksen ilmaisemiseksi, sitä mahdottomammalta tuntuu kuvailla sitä millään tavallisilla ilmaisukeinoilla. Ehkä parhaiten kuvaan sitä, mitä tunsin sanoessani: Jumala oli läsnä, vaikka näkymättömänä. Hän ei ollut minkään aistien tavoitettavissa, ja kuitenkin minun tietoisuuteni tavoitti hänet."

Miksi tämä on sitten kuvaus korkeammasta eikä alemmasta tietoisuudesta? Eikö tässä juuri ole kysymys palaamisesta symbioottiseen tilaan, jossa lapsi ei tunnista omaa itseään erillisenä olentona suhteessa äitiin ja ympäristöön? Vastausta ei ole helppo antaa. On kysymys laatueroista, joista voi aina kiistellä. Viime kädessä jokainen tekee oman ratkaisunsa, lopullista tieteellistä konsensusta voi olla vaikea saavuttaa.

Edellisissä kuvauksissa on sellaista selkeyttä, joka ei viittaa pre-rationaalisin tiloihin. Arkaaisissa ja maagisissa kokemuksissa ihmisen tietoisuus hämärtyy niin, että hän on lähes tajuton kokemuksen aikana. Tällaisia tapaa esimerkiksi uskonnollisissa hurmoskokouksissa, tietyissä spiritistisissä istunnoissa ja huumausaineiden vaikutuksen alaisuudessa. Ihminen kokee valtavia asioita, jotka ikään kuin vievät hänet mukanaan. Varsinkin jälkeenpäin tulkinnoissa tulee mukaan paljon tunteita, mielipiteitä ja pakottavia vaatimuksia, jotka juontavat juurensa selvästi hänen omasta menneisyydestään, peloistaan ja tarpeistaan, eikä itse tietoisuuden tilasta.

 

Arkkityyppien tarinaa

Myös seuraava esimerkki on hätkähdyttävä ja ylittää selvästi arkipäivän tietoisuuden, mutta mistä oikeastaan on kysymys? Kertojana on Carl Gustav Jung, ja kokemus on ajalta, jolloin hän juuri oli eroamassa yhteistyöstä Freudin kanssa ja koki suurta epävarmuutta omasta tulevaisuudestaan (Jung 1985).

"Joulunalusaikana vuonna 1913 päätin ottaa ratkaisevan askeleen. Istuin kirjoituspöytäni ääressä ja ajattelin jälleen kerran pelkojani ja sitten äkkiä annoin itseni pudota. Silloin minusta tuntui kuin olisin sukeltanut pimeään syvyyteen. En voinut olla tuntematta pakokauhua mutta äkkiä kun en vielä ollut liian syvällä, sain jalansijan pehmeästä, tahmeasta massasta – suureksi helpotuksekseni. Silti olin lähes täydellisessä pimeydessä. jonkin ajan kuluttua silmäni tottuivat pimeyteen, joka nyt muistutti syvää hämärää. Edessäni oli pimeän luolan sisäänkäyntiaukko, ja siinä seisoi kääpiö. Se näytti siltä kuin se olisi pelkkää nahkaa, ikään kuin muumioitunut. Tunkeuduin sen ohi kapean aukon läpi ja kahlasin polviin asti ulottuvassa jääkylmässä vedessä luolan toiseen päähän. Siellä näin esiintyöntyvällä kallionkielekkeellä punaisen, hehkuvan kiven. Tartuin siihen, nostin sen ylös ja huomasin, että sen alla oli onkalo.

Ensin en pystynyt näkemään siellä mitään, mutta lopulta näin veden virtaavaan syvyydessä. Ohi ajelehti ruumis, se oli vaaleatukkainen nuorukainen, joka oli haavoittunut päähän. Ruumista seurasi jättiläismäinen musta pillerinpyörittäjä (skarabee), ja sitten vedestä nousi pyöreä, vastasyntynyt aurinko. Valon sokaisemana halusin panna kiven takaisin onkalon päälle, mutta silloin jotakin nestettä alkoi virrata aukon läpi. Se oli verta! Leveä suihku purskahti ylös ja minä voin pahoin. Minusta tuntui että verta purskusi sietämättömän kauan. Lopulta se ehtyi, ja siihen näky päättyi."

Jung, jolle arkitietoisuuden ylittävät kokemukset olivat tuttuja sekä omasta elämästä että terapia-asiakkaiden kertomana, tulkitsi tämän niin sanotun kollektiivisen tiedostamattoman toimintana. Ihmisellä ei Jungin mukaan ole vain oma tiedostamaton, jossa henkilökohtaisen elämän muistot ja kokemukset toimivat. Kaikilla ihmisillä on lisäksi tiedostamaton yhteys koko ihmiskunnan kollektiiviseen menneisyyteen. Ihminen voi kohdata unissaan, väsymystiloissa, stressissä tai uskonnollisena kokemuksena kaikille yhteisiä arkkityyppisiä voimia. Arkkityypit ovat kokemuksia muotoilevia perusperiaatteita, ne muistuttavat tietyllä tavalla Platonin Ideoita, joista käsin kaikki näkyvä maailma muotoutuu.

Ylläkuvatussa Jungin kokemuksessa ilmenee tiettyjä tuttuja arkkityyppejä. Putoaminen pimeään kuiluun, uuden maiseman esiintuleminen, tietyt arkkityyppiset olennot ja tapahtumat, kuten uuden auringon nousu kuoleman jälkeen. Leimaavaa tälle kokemukselle kuitenkin on se, minkä Jung hyvin itse tiedosti, että se on rikkaasti kuviteltu tarina Jungin omasta elämäntilanteesta ja hänen epätoivon tunteistaan uuden elämäntilanteen edessä. Siten kuvaus viittaa myyttiseen tietoisuustasoon, jossa on mukana myös subtiilista ainesta.

Myyttisessä tietoisuuskentässä omat kokemukset projisoituvat kuin unitilassa, visionomaisena kuvamaisemana. Subtiilinen tietoisuuskokemus on kuitenkin mukana tarinassa. Siihen kuuluu nimenomaan suurten ideoiden ja arkkityyppien kokeminen. Subtiilisen tason suora kokemus, ilman omien tunteiden ja elämätilanteen projisointia on kuvaton kokemus. Steiner kertoo, miten tässä tilassa kokee suuren tyhjyyden. Vastaavia kokemuksia löytyy esimerkiksi kristillisiltä mystikoilta (muun muassa kirjassa "Tietämättömyyden pilvi", 1983). Kaikki henkilökohtaiset tuntemukset ja kuvat häviävät, ja tilalla on ammottavan ikuisuuden tila, joka yleensä synnyttää valtavan pelon (ei liittyen omaan elämään vaan kyseisen tilan kokemiseen). Tyhjyydessä alkaa hiljalleen pilkottaa merkitys ja toivo. Steinerin mukaan kokee vähitellen sen Voiman, joka on tietyn fyysisen ilmentymän takana, tai oikeastaan vaikuttamassa siinä sisältäpäin.

Vastaava ajatus on myös Platonilla, kun hän puhuu luovista Ideoista, jotka eivät itsessään ole minkään aistimuksen kaltaisia, vaan luovaa olemusta ja voimaa. Samaa tarkoittaa Jung arkkityypillä. Arkkityyppi ei ole myyttinen kuva tai tarina, vaan kuvaton, hajuton ja käsin koskematon arkkityyppinen idea-voima.

Subtiilista tasoa ei ole kovin helppoa kuvata sanoin ja termein ja siksi sen analysoiminen on aina hyvin vaikeaa. Nekään, jotka suhtautuvat esimerkiksi Jungiin hyvin myönteisesti, eivät aina jaksa seurata hänen argumentointiaan tällä tasolla. Se vaikuttaa abstraktilta, vaikka subtiilinen tietoisuuden taso on elämyksellisesti erittäin todellinen.

Henkisiä ja uskonnollisia kokemuksia on hyvin paljon erilaisia, eikä niitä ole helppo lajitella. Herää myös kysymys luokittelun tarpeesta. Tässä luokittelua ei tehdä, jotta osoitettaisiin millä tavalla jokin kokemus on redusoitavissa eli väheksyttävissä, vaan jotta voimme ymmärtää sen luonteen paremmin. Tämän luulisi olevan hyödyllinen tapa sekä psykologiassa että teologiassa. Psykologit saavat välineen ymmärtää ihmisen psyyken ulottuvuuksia, teologit oppivat erottamaan kokemuksista henkilökohtaiset vivahteet ja varsinaiset henkiset kokemukset.


Alfa ja Omega

Yksi ulottuvuus on vielä läpikäymättä: Wilberin kausaalinen ja Steinerin yksilöitymisen eli Minuuden korkein kehitysvaihe. Jos avomielinen ihmisyyden tutkija on pystynyt seuraamaan ajatuskulkua näin pitkälle, niin tämä viimeinen taso saattaa vaatia vielä ylimääräistä suopeutta.
Sanat, käsitteet ja kuvaukset loppuivat toisella transrationaalisella tasolla. Kausaalisella tasolla on kysymys yhdistymisestä tai sulautumisesta ihmiselämän alkusyyhyn, tai lopputavoitteeseen, miten vain. Siihen olemukseen, joka on "kaiken takana", absoluuttinen Henki, Alfa ja Omega, Jumala.

Kausaalisen tason ilmiöihin kuuluu kokemus absoluuttisesta hengestä tai jopa henkisistä olennoista. Mutta tähän ei liity mitään ajatuksia parrakkaasta miehestä pilven päällä tai myyttisiä kuvitelmia taivaasta ikuisena aurinkoisena paratiisina, jossa ihminen vaeltaa ystävällisten villieläinten seurassa. Asiasta on esitetty myös paljon vakavammin otettavia pohdintoja.

Uskontojen piirissä keskustellaan vilkkaasti mutta myös kiistellään verisesti siitä, miten absoluuttinen henki tulisi käsittää. Joidenkin auktoriteettien ja henkisten opettajien mielestä korkein kehitys on sulautumista jumaluuteen tai henkeen niin ettei mitään henkilökohtaista jää jäljelle. Tämä tulkinta tulee sitä yleisemmäksi, mitä kauemmaksi ihmiskunnan menneisyyteen menemme. Samadhi, Nirvana, tulla osaksi Jumalaa — palaaminen alkutilaan, ikuisesti tai odottamaan uutta luomista. Mitä lähemmäksi tulemme oman ajanlaskumme alkua ja nykyaikaa, sitä enemmän pohditaan Jumalan olemusta Suurena Persoonana. Samalla kehittyy myös ajatuksia siitä, että ihmisen yksilöllsyys on arvokas ja että ihminen on oma itsensä vielä kuoleman jälkeenkin, taivaassa tai vastaavassa tilassa.

Kysymys on suuresta periaatteesta: onko maailma viime kädessä persoonattoman energian vai korkeampien olentojen/korkeamman olennon luoma? Ja toisaalta: onko ihminen loppujen lopuksi vain nimetöntä energiaa, vai kuuluuko ihmisyyteen todella syvimmiltään yksilöllistä olemusta?

Psykologia ei voi tieteenä yksin ratkaista kysymystä, mutta psykologien on hyvä osata kuunnella ja pohtia näitä asioita, esimerkiksi silloin, kun vastaanotolle tuleva asiakas tahtoo pohtia tällaisia elämän peruskysymyksiä tai kun ihmistutkijalta pyydetään näkökulmia henkisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin. On masentavaa, ja asian kannalta väärin, jos psykologi miettii niitä vain pre-rationaalisina pelkoina tai pakona elämän muiden tärkeimpien (työ, perhe, seksuaalisuus) kysymysten edessä.

Kuvaukset kolmannesta trans-rationaalisesta tietoisuuden tasosta auttavat ymmärtämään mistä voisi olla kysymys. Seuraavassa tarina
tutkimuksesta, johon kerättiin enkelikokemuksia (Geels 1991, 92).

"Yksi esimerkki on kuusissakymmenissä oleva mies, joka oli ulkona viisivuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Yhtäkkiä lapsi juoksi tielle ja kompastui lähestyvän auton eteen. Ihmeellistä oli se, että lapsi ei kaatuessaan koskettanut tietä, vaan hänet ikään kuin nostettiin takaisin jalkakäytävälle. Isoisä juoksi lapsen luo ja sanoi: "Varmaan enkeli pelasti sinut!" Lapsi vastasi: "Ei, vaan kaksi enkeliä!"

Kertomus on tietysti avoin monille kriittisille huomautuksille. Voiko lasten havaintoihin luottaa? Ehkä perheessä oli tapana puhua enkeleistä myyttisinä hahmoina. Onko kyseessä tietoisuuden laajeneminen hädän edessä, vai kuvittelua? Näihin kysymyksiin emme koskaan saa aivan tarkkoja vastauksia, eikä mielestäni tarvitsekaan. Tärkeintä on avoin suhtautuminen henkisiin kokemuksiin, niin että mukana on myös kriittistä ajattelua. Ei tarvitse uskoa enkeleihin, mutta tietoisuuden kehityksen kartta osoittaa, minkä ulottuvuuden kokemuksesta on
kysymys. Kartan avulla voi hahmottaa, milloin kokemuksiin sekoittuu omaa persoonallista tiedostamatonta ainesta ja milloin mandollisesti on kysymys trans-rationaalisista elämyksistä.

Kertomuksia on riittävästi, jotta voidaan sanoa, että psyykellä on paljon enemmän ulottuvuuksia kuin pinnallinen jako "totuuteen" ja "kuvitteluun".

"Eräänä yönä näin Kristuksen tulevan esiin pimeydestä, hänessä oli herkkä loiste ja hän kumartui sänkyni ylle (missä henkilö makasi sairaana). Hän ei muistuttanut mitään perinteistä Kristus-kuvaa. Minuun vaikutti etenkin hänen silmiensä voima, voimaa ja herkkyyttä samanaikaisesti. Sitten kuva häipyi pimeyteen. Kristuksen poistuessa minulle tuli voimakas tunne kutsusta: "Etsi minua" (Hillerdal & Gustafsson 1979, 23-24).

Kiinnostavaa tällaisissa kertomuksissa on, että niihin sisältyy jokin laatu tai tapahtumien käänne, joka ei tunnu olevan täysin rationaalisesti keksitty. Edellisessä tarinassa olikin kaksi enkeliä yhden sijasta, ja tässä kertoja hämmästelee, että Kristus ei ollut klassisten kuvien mukainen. Jos kuvaukset henkisistä olennoista ovat hyvin traditionaalisia ja kiiltokuvamaisia, voi epäillä, että kyseessä on reflektiivisesti fantasioitu asia tai omien muistojen ja andistusten muokkaama myyttisen tietoisuustason kuvaus.

Kolmannella trans-rationaalisella tasolla on todella kysymys henkisestä tiedostamisesta, jossa henkilökohtaisuuksista puhdistunut tietoisuus liittyy, ainakin välähdyksenomaisesti, korkeampaan tietoisuuteen. Tällaisesta kohtaamisesta näyttää olevan kysymys myös seuraavassa itse keräämässäni kertomuksessa.

"Olin pitkään taistellut uskonnollisten kysymysten kanssa ja päätynyt tilanteeseen, jossa en päässyt omalla ajattelullani eteenpäin. Olin aivan lamaantunut ja vaivuin epätoivoon. Kukaan ei pystynyt auttamaan minua, kaikkia auktoriteettejä pystyi epäilemään. Eräänä iltani olin yksin ja tieni päässä. Silloin kuulin sanat: "Älä pelkää, olen sinun kanssasi aikojen loppuun saakka". Sanat tulivat sisältäni, eivätkä kuitenkaan minusta. Sain elämänhaluni takaisin, eikä näiden sanojen voima ja merkitys ole vuosien mittaankaan kadonnut."

Kokemus on melko tyypillinen "sisäisen äänen" kuuleminen. Henkilö kokee, ettei hän itse tuota sanoja. Vaikka niiden sisältö olisikin tuttu Raamatusta tai muusta uskonnollisesta kirjallisuudesta, ne koetaan tuleviksi ulkopuolisesta henkisestä olennosta, ei omasta muistista. (Tässä yhteydessä ei ole mandollista spekuloida paranoidisten hallusinaatioiden tai ei-uskonnollisten äänien kuulemisesta.) Jos lähtökohta on, ettei rationaalisen tietoisuuden yläpuolella ole uusia tasoja, tällaiset kertomukset redusoidaan esimerkiksi itsesäätelevän psyykkisen mekanismin tasapainontavoitteluksi pitkään jatkuneessa hädän ja tuskan tilanteessa. Jos taas lähtökohta on, että tietoisuus voi laajentua, niin kokemus nähdään ahdistuksen portin läpimenemisenä, mikä johtaa uuteen elämänymmärrykseen.

Jälkimmäinen vaihtoehto on omasta mielestäni eniten ilmiön mukainen, sillä aidot transpersonaaliset kokemukset luovat pitkään, usein koko loppuelämän, kestävän sisäisen lujuuden ja perusluottamuksen elämää kohtaan. Itse tietää kohdanneensa jotain mikä kuuluu elämän ytimeen. On yhdentekevää, nimeääkö sen hengeksi, jumalaksi tai joksikin muuksi, kun henkilökohtainen kokemus on näin tervehdyttävä.


Psykosofia käytännössä

Ajatukset tietoisuuden spektristä ovat meidän länsimaisessa akateemisessa kulttuurissamme vielä hyvin nuoria. Jotta käytännön sovellutuksia saadaan aikaan suuremmassa mittakaavassa, on otettava artikkelin alussa kuvatut ajattelun kolme askelta. Vaikuttaa siltä, että jo tämä on monille ylitsepääsemätöntä. Henkiset ja uskonnolliset kysymykset sysätään kirkon piiriin tai muuten kielletään ja ihmisen tietoisuus nähdään itsepintaisesti vain aivotoiminnan tuloksena. Jos kuitenkin näitä askelmia myöten päästään eteenpäin, avautuvat ainakin seuraavat käytännön sovellutusmandollisuudet.

Ensinnäkin henkinen, metafyysinen ja uskonnollinen pohdinta osoittautuu ihan kunnolliseksi toiminnaksi. Se ei ole enää joutilasta ajatusten pyörittelyä, vaan ihmisen rationaalisen tietoisuuden pyrkimys laajentua kokemaan ja käsittämään muita tietoisuuden tasoja. Meillä on ehkä intuitiivinen aavistus sisäisen maailman laajuudesta, mutta vasta asiaan paneutuminen selkeyttää tunteitamme ja samalla rikastuttaa ihmiskäsitystämme ja maailmankuvaamme.

Toiseksi saadaan arvokkaita näkökulmia mielenterveystyöhön. Henkisten elämänperiaatteiden toteuttaminen antaa ihmisille usein valtavasti elämänhalua ja innostusta kohdata nykypäivän haasteet. Henkisyys ei kuitenkaan tuo automaattisesti autuasta olotilaa. Varsinkin kysymykset "absoluuttisesta totuudesta" synnyttävät ihmisessä melkein sietämättömiä tuskia ja sisäisiä taisteluita.

Esimerkiksi sisäisistä ristiriidoista kelpaa suomalaisen papin pohdinta oikeasta ja väärästä uskosta. Kristillisyydessä on totuttu puhumaan Jumalasta Persoonana, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa, kun ajattelee sitä itsenäisesti (Rajamäki 1995, tiivistetty sivuilta 124-132).

"Joskus tiesin uskosta ja elämästä, jos en aivan kaikkea, niin ainakin kaiken olennaisen. Enää en tiedä juuri mitään. Minulla on tunne olemassaolosta, tai näyttää siltä, että jotakin on olemassa. Siinä kaikki. Totuus (Jumala) näyttää olevan kaiken takana, ikään kuin olemassaolon ja olemattomuuden takana. Toisenlainen kuin mikään ajatuksen luoma "jumala"."

"Näyttää siltä, että kaikki rakkaat käsitykset, joita olen itsestäni ja samalla myös jumalastani viljellyt tai joita ympäristö, kasvatus jne. on minusta ja jumalasta viljellyt, ovat harhaa, mielikuvituksen tuotetta."

"Kun 'minä' hylätään, kaikki seurausilmiöt poistuvat automaattisesti. Kun 'minää' ei ole, ei ole myöskään minun jumalaani, uskoani, puoluettani, perhettäni eikä kansaani."

"Jumalallinen armo on siten ainoa mandollisuus 'minän' ylittämiseen. Sen luonteeseen kuuluu ansaitsemattomuus, yllättyvyys, paradoksaalisuus. Kun armo on, 'minää' ei ole. Eikä 'jumalaa'."

Kuten edellisessä luvussa näimme, korkeimman tietoisuuden tason henkisyydessä ei ole kysymys Jumalasta minkään kuvan tai totutun määritelmän mukaisena. Kysymys ei myöskään ole mukavasta elämänvoimien kokemisesta, vaan tyhjyyden läpi menemisestä "olemuksen" tai "olennollisuuden" luo. Tällä matkalla joutuu hylkäämään opitut mallit ja omasta itsestä lähtevät kuvitelmat. Eri uskontokuntien edustajien kuvaukset ovat tässä suhteessa hämmästyttävän yhtäpitäviä. Tarkat dogmaattiset rajat haihtuvat. Jäljelle jää kuitenkin inhimillinen elämys, jota psykosofinen ihmiskäsitys pystyy ymmärtämään ja tällä tavalla tukemaan ihmistä hänen sisäisellä matkallaan.

Kolmanneksi tietoisuuden tasot auttavat käytännössä kehittämään dialogia erilaisten ihmisten välillä. Joku haluaa uskoa henkiseen, toinen tahtoo todistaa kaiken tieteellisesti. Usein keskustelu juuttuu joko-tai- asetelmaan. Mutta tilanne muuttuu, kun oletamme, että psyyke on oma todellisuutensa hengen ja materian välillä. Analysoimalla kokemuksen ulottuvuuksia saadaan joustoa molempiin suuntiin. Kaikkia hurjia kokemuksia ei tarvitse pitää suoraan Jumalalta tulleina, kun voidaan osoittaa, että ne liittyvät pikemmin elämänvoimien kokemiseen. Kokemuksen tulkinta tietyllä tavalla "madaltuu", mutta sen arvo merkittävänä tapahtumana säilyy. Tiukka tiedemies taas voi oppia näkemään, että henkisyys ei aina ole vain kuvittelua ja pakoa arkielämästä, vaan yksilön elämänkulussa oleva tärkeä inhimillisen kehityksen vaihe, seikkailu syvempään elämän ymmärtämiseen.


Kirjallisuus
Bragdon, E. (1990) The call of spiritual emergency. Harper & Row. New York.
Dunderfelt, T. & Laakso, J. & Peltola, R. & Vidjeskog, J. (1993) Psykologia 5. Yksilöllinen ihminen. WSOY. Porvoo.
Dunderfelt, T. (1997) Elämänkaaripsykologia. 9. uudistettu painos. WSOY. Porvoo.
Geels, A. (1991) Att möta Gud i kaos. Norstedts. Stockholm.
Grof, C. & Grof, S. (1991) The stormy search for the self. Thorsons. London.
Heino, H. (1997) Mihin Suomi tänään uskoo. WSOY. Juva.
Hillerdal, G. & Gustafsson, B. (1979) Sie erlebten Christus. Verlag die Pforte. Basel.
James, W. (1981) Uskonnollinen kokemus. Karisto. Hämeenlinna.
Jung, C.G. (1985) Unia, ajatuksia, mielikuvia. WSOY. Porvoo.
Kaitaro, T. (1994) Muuntuneet tajunnantilat. Psykologia 2/94.
Kettunen, P. (1994) Mitä pastoraalipsykologia on? Sielunhoidon aikakausikirja 7. Helsinki.
Krohn, S. (1996) Etsin ihmistä. WSOY. Porvoo.
Lukoff, D. & Lu, F. & Turner, R. (1998) From spiritual emergency to spiritual prob­lem: The transpersonal roots of the new DSM-IV category.
Journal of Humanistic Psychology Vol. 38 No.2. Sage publications. Thousand Oaks.
Rajamäki, L. (1995) Totuus pakenee kaikkia määritelmiä ja oppeja. Vartija 3/95.
Rasku, T. (1987) Meitä eletään. Transkirja. Karkkila.
Rauhala, L. (1983) Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus. Jyväskylä.
Rauhala, L. (1992) Henkinen ihmisessä. Yliopistonpaino. Helsinki.
Rauhala, L. (1998) Ihmisen ainutlaatuisuus. Yliopistopaino. Helsinki.
Steiner, R. (1968) A theory of knowledge. The Anthroposophic Press. Spring Valley.
Steiner, R. (1980) Anthroposophie, Psychosophie, Pneumatosophie. Rudolf Steiner Verlag. Dornach.
Steiner, R. (1992) Henkisen tiedon asteet. Suomen antroposofinen liitto. Porvoo.
Tietämättömyyden pilvi ja yksityisen opastuksen kirja. (1983) Suomentaja Paavo Ris­sanen. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo. Pieksämäki.
Wilber, K. (Ed.)(1987) Spiritual choices. Paragon House. New York.
Wilber, K. (1996) Sex, ecology, spirituality. Shambala. Boston.
Wolman, B. & Ullman, M. (Ed.)(1986) Handbook of states of consciousness. Van Nostrand Reinhold Comapny. New York.
Wulff, D. (1991) Psychology of religion. John Wiley & Sons. New York.

Kirjoitus ilmestynyt kirjassa: "Tuhkaa ja Linnunrata - Henkisyys mielenterveystyössä". Suomen mielenterveysseuran SMS-julkaisut. Jyväskylä 1988.

PS. Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen on Ken Wilberiltä on tullut monia uusia teoksia, jossa hän laajentaa omaa maailmankatsomustaan. Esimerkiksi "Integral Spirituality" (Shambala 2006).

HS - Elämä&Terveys - 17.9.2007

Piilotajunta on askelman edellä

MERI TOIVANEN

Et ehkä vielä yhtään tiedä, miten selviydyt tästä päivästä. Alitajuntasi tietää kuitenkin jo paljon enemmän siitä, mitä tuleman pitää.

Piilotajunta on perustavanlaatuinen osa ihmistä: se sisältää kaikki elämän aikana opitut mallit, muistijäljet ja aistimukset.

"Jopa 99 prosenttia aivojen toiminnasta saattaa olla tiedostamatonta. Tietoisuuden ikkuna onkin kerrallaan hyvin pieni", sanoo psykiatrian erikoislääkäri, psykoanalyytikko Gustav Schulman.

Ajatus tiedostamattomasta saattaa pelottaa, mutta etupäässä alitajunta on hyvä ja ihmistä palveleva voima. Ilman alitajuntaa emme olisi meitä, sillä jopa elintoimintomme ovat piilotajunnan ohjaamia.

Käytännössä alitajunnan toiminnan huomaa vaikkapa silloin, kun muodostamme ensivaikutelman uudesta tuttavuudesta.

Luomme ihmisestä mielikuvan, vaikkemme tiedostaisikaan hänen yksittäisiä ominaisuuksiaan.

Tenttiin lukijan päätä alitajunta jäsentää tauon aikana, vaikka opiskelijasta tuntuisi, ettei mieleen jää mitään. Tarpeen mukaan tiedostamaton kertoo ihmisen voinnista stressioireilla.

Moni tuntee myös tilanteen, jossa idea ei ota syntyäkseen työpöydän ääressä, mutta pulpahtaa alitajunnasta vaikkapa kävellessä tai nukahtamisen hetkellä.

Tietoiseen päätöksentekoon alitajunta tunkeutuu usein intuition muodossa.

Kun suuri päätös on jätetty hautumaan alitajuntaan, ratkaisu saattaakin syntyä myöhemmin intuitiivisesti, kuin itsestään.

Intuitio on alitajuisen tiedon kokonaisvaltaista käyttämistä, tietämistä ilman älyllistä päättelyä.

"Siinä missä loogisessa ajattelussa käydään läpi yksityiskohtia, intuitio on kokonaisuuksien havaitsemista", muotoilee psykologi, kirjailija Tony Dunderfelt.

Koska kilpailu liike-elämässä on yhä kovempaa ja tuoreet ajatukset entistä harvemmassa, alitajuista ajattelua on viime vuosina yritetty valjastaa myös yritysmaailman käyttövoimaksi.

Loputtomasti piilotajunnan käyttöä ei kuitenkaan voi tehostaa, sillä tiedostamaton tarvitsee vapautta. Parhaiten alitajuntaa autetaankin, kun ajatuksia vuoroin työstetään tietoisesti ja vuoroin päästetään niistä irti, rentoudutaan.

Toisaalta varsinkin länsimaisessa työelämässä on vaikeaa vielä edes myöntää, ettei ratkaisuja tehtäisi puhtaasti loogisen ajattelun perusteella.

Vaikka intuitio harvoin osataan pukea sanoiksi, sitä kuitenkin käytetään päätöksenteossa, toteaa kauppatieteiden tohtori Marja-Liisa Kakkonen. Hän on käsitellyt väitöskirjassaan sitä, kuinka perheyrittäjät hyödyntävät intuitiota johtamistyössään.

Kakkosen mukaan alitajuinen ajattelu näkyy yrittäjien toiminnassa kolmella tavalla: sosiaalisissa tilanteissa, suoraan liiketoimintaan liittyvissä päätöksissä sekä tilanteissa, joissa vaisto tuntuu kertovan, mikä on oikea tapa toimia.

"Intuition hyödyntäminen näyttää olevan tyypillistä tilanteissa, joissa faktoja on joko liikaa tai liian vähän. Myös aikapaine saa aikaan sen, että intuitioon uskalletaan luottaa", Kakkonen sanoo.

Alitajuisen ajattelun tuomaa varmuutta hyödyntävät Kakkosen mukaan helpoimmin ne, joilla on jo runsaasti työ- ja elämänkokemusta.

He ovat myös niitä, jotka uskaltavat tehdä jo virheitäkin - aina intuitio ei nimittäin suinkaan ole oikeassa.

"Yleensä alitajunta on tietoisuutta pidemmällä ja ymmärtää paremmin, mutta sen hyödyntämisessä pitää käyttää omaa arvostelukykyä", Gustav Schulman sanoo.

Tony Dunderfeltin käsityksen mukaan alitajunnan ensimmäinen viesti on itse asiassa varsin usein vanhan mallin mukainen, esimerkiksi pelko.

Hänen mielestään psyyke yrittää kuitenkin auttaa meitä, ja syvemmällä alitajunta tarjoaakin uusia ratkaisumalleja.

"Lähes kaikki terapiat pyrkivät juuri siihen, että ihmiset oppivat uusia piilotajuisia malleja. Tavat, joilla siihen pyritään, eroavat kuitenkin toisistaan jättiläismäisesti", Dunderfelt sanoo.

Sisäisyys on valoa-artikkeli on PDF-muodossa.

Lataa se tästä!

Bruce Lipton

John Ruskan

Jeffrey Schwartz

David Deida

Ian Wolstenholmen kotisivut
Ianin kanssa työstämme kolme kirjaa ihmisen psyykkisestä ja henkisestä kehityksestä.

Ken Wilberin kotisivut
Ken Wilber on innovatiivinen ja perusteellinen holistisen ihmiskäsityksen tutkija.